Aina väliin hän koetti lukea muutaman Pater nosterin ja Aven, mutta ajatukset lentelivät sinne tänne, eikä hän päässyt kunnolla loppuun kertaakaan. Hän rukoili Olavin ja Eirikin puolesta, mutta itsensä puolesta hän ei voinut rukoilla, koska hän oli päättänyt syöksyä kadotukseen tieten tahtoen. Mutta koska hänen täytyi tehdä niin, ei häntä ehkä odottanut kaikkein ankarin rangaistus helvetissä — sillä hänestä tuntui kuin sielläkin täytyisi tuntua huojennukselta ajatella, että katkaistessaan välinsä kaikkiin ja vaipuessaan pohjaan hän jätti Olaville vapauden —.

Hän ei edes tuntenut pelkoa. Oli kuin hän olisi ollut loppuun nääntynyt — turtunut. Hän ei edes toivonut enää näkevänsä Olavia tai lasta. Huomenna tuli veli Vegard, olivat toiset kertoneet, mutta hän ei tahtonut nähdä häntä. Hän ei tahtonut katsoa ylös eikä eteenpäin, ja hän ymmärsi olevan oikein, että hän joutuisi kadotukseen, sillä hän ei tahtonut ottaa vastaan mitään sellaista, joka oli välttämätöntä hänen sielunsa pelastukseksi. Katumus, rukoukset, työ ja ponnistaminen eteenpäin, ihmisten näkeminen ja puhutteleminen, ihmisten, joita hänen täytyi sietää seurassaan, jos aikoi elää edelleen — kaiken tuon ajatteleminenkin oli hänelle vastenmielistä. Jumalakin oli hänestä vastenmielinen. Hän tahtoi katsoa alas, olla yksin ja tuntea pimeyden ympärillään. Ja hän näki, miten hänen oma sielunsa oli musta kuin tulen nokeama vuori, jolle hän itse oli sytyttänyt roihun ja polttanut poroksi kaikki elävän elämän idut itsestään. Hänessä ei ollut enää mitään —.

Kuitenkin hän luki vielä yhden Pater nosterin Olavin puolesta — suokoon Jumala, että tämä unohtaisi minut — sekä Ave Marian Eirikin puolesta — hänellä ei ole enää äitiä —.

— Vihdoinkin Arnvid alkoi kuorsata. Ingunn odotti vähän aikaa, kunnes arveli hänen nukkuvan sikeästi. Sitten hän hiipi ylös, puki vaatteet ylleen ja livahti ulos.

Oli yön pimein hetki. Talon takana häämötti pilvenlonka harjun laella, näyttäen varjostavan seutua. Ympäröivä metsä uhkui öistä pimeyttä, ja ohut, harmaa utu levisi peltojen yli, tiheni lehtosaarekkeiden kohdalla ja teki ne pörhöisen tummiksi. Mutta taivas oli etäämpänä kirkas ja vaalea ja kuvastui kalpeana veteen; tunturin harjalla, järven toisella puolen, näkyi jo päivän kajastus puiden takana.

Hakaveräjän kohdalla Ingunn pysähtyi ja pani sulkupuut takaisin paikoilleen. Ei kuulunut äännähdystäkään, paitsi peltorastaan raksutusta laihosta. Pajupensaista tipahteli kastepisaroita puron laitaa kulkevalle polulle, ja lehdet ja ruohot tuoksuivat väkevästi lehdon pimeydessä.

Pajupensaikko ulottui aina venekotaan asti. Ja nyt Ingunn huomasi veden nousseen jo korkealle hänen sisällä oloaikanaan. Se oli tulvinut niitylle ja peitti laiturin rannanpuoleisen pään.

Hän pysähtyi neuvottomana — ja yhtäkkiä hänessä heräsi kauhea pelko, joka särki äskeisen turtumuksen. Ei, hän ei uskaltanut — hän ei uskaltanut kahlata veden läpi sillalle. Hän vaikeroi avuttomana pelosta. Sitten hän kohotti helmojaan ja pisti jalkansa veteen.

Oli kuin sydän olisi puristautunut kurkkuun, kun hän tunsi jääkylmän veden tunkeutuvan kenkäänsä; hän haukkoi ja nieli. Mutta sitten hän juoksi veteen, kahlasi oman pelkonsa uhalla, hoippuen avuttomana veden alla olevia teräviä rantakiviä pitkin. Vesi läiski ja roiskahteli korviasärkevän äänekkäästi hänen ympärillään, kun hän kulki eteenpäin. Sitten hän tunsi tulleensa sillalle.

Se oli veden alla pitkän matkaa eteenpäin. Laudat olivat painuneet kaarelle paalujen välissä ja antoivat perään hänen jalkojensa alla; ja vesi ulottui jo korkealle kupeisiin. Edempänä laudat kelluivat pinnalla, mutta vajosivat, kun hän astui niiden päälle. Joka kerran hän pidätti henkeä pelosta, että horjahtaisi syrjään ja joutuisi veden varaan. Viimeinkin hän sitten seisoi laiturin nenässä.