"Sitten minun täytyy lähettää tänne joku naisista — et suinkaan jaksa pukeutua itse?" kysyi Arnvid epäröiden.
"En. Mutta älä lähetä Toraa äläkä Magnhildia", pyysi Ingunn.
Sitten hän istui peräpenkillä odottamassa. Hän oli ottanut yllensä mustan viittansa, tietämättä oikein miksi; mutta hän oli käärinyt sen tiukasti ympärilleen ja vetänyt hupun päänsä yli. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja jäykät pelosta. Kun joku tarttui oveen — hän näki miehen kumartuvan alas ja astuvan sisään — sulki hän silmänsä, ja hänen päänsä painui rintaa vasten. Hän ponnisti jalkansa lujasti maahan ja tarttui molemmin käsin penkin reunaan, jottei vapisisi niin.
Olav jäi seisomaan tultuaan lieden eteen. Ingunn ei tohtinut nostaa katsettaan, hän näki vain miehen jalat. Tällä ei ollut kenkiä, vaan ihomyötäiset, harmaankellervät nahkasäärykset, joissa oli aukko jalkarinnan kohdalla ja paulat sen yli — ja Ingunn tuijotti noihin pauloihin aivan kuin se olisi päästänyt hänet myllertävistä ajatuksista. Tuommoisia miesten sääryksiä hän ei ollut nähnyt ennen, mutta se näytti hauskalta — ne sai soveltumaan nilkkojen ympäri aivan kuin valetut —.
"Hyvää päivää, Ingunn."
Hänen äänensä sattui Ingunniin kuin isku, ja tämä vaipui vielä kumarampaan; Olav meni hänen luokseen ja jäi seisomaan aivan hänen eteensä. Ingunn näki hänen mekkonsa helman, — se oli taivaansininen, polviin ulottuva ja tiheäpoimuinen — hänen katseensa uskaltautui vyöhön asti. Siinä oli entiset tutut hopeanastat ja Pyhän Olavin kuvalla varustettu solki, ja siinä riippui hirvensarvivartinen tikari hopeaisessa tupessa —.
Silloin hän näki Olavin seisovan käsi ojennettuna. Ingunn laski laihan, kostean kätensä siihen, ja Olavin käsi sulkeutui sen ympäri — hänen kätensä oli karkea, kuiva ja lämmin. Ingunn veti kiireesti takaisin omansa.
"Katsohan nyt ylös, Ingunn."
Ingunn ymmärsi, että hänen olisi ollut noustava istualtaan.
"Ei, istu vain", sanoi Olav nopeaan.