Nyt Ingunn katsoi ylös. Heidän katseensa yhtyivät, ja he jäivät tuijottamaan toisiinsa.
Olav tunsi verensä syöksyvän sydämeen — hänen kasvonsa kalpenivat ja kiristyivät. Hänen täytyi purra suunsa tiukasti kiinni, silmäluomet painuivat puolitiehen, eikä hän saanut niitä kohoamaan ylemmä. Hän ei ollut milloinkaan tiennyt miehen saattavan tuntea itseään niin avuttomaksi —.
Ingunnin katseesta puhuva pohjaton hätä ja tuska aivan kuin veti hänen omankin sielunsa alastomana päivänvaloon. Siitä karisi kaikki mitä hän oli ajatellut, aikonut ja päättänyt — ja hän tiesi nyt unohtavansa suuria ja tähdellisiä asioita, mutta ei jaksanut pidättää niitä. Ja jäljelle jäi vain yksi, sisin, julmin tieto — että Ingunn oli liha hänen lihastaan ja veri hänen verestään, ja vaikka hän olisi tullut kuinka raastetuksi ja häväistyksi ja maahan tallatuksi tahansa, ei tuo asia voinut milloinkaan muuttua. Heidän elinjuurensa olivat kietoutuneet toisiinsa ensi hetkestä asti — ja kun hän nyt näki kuoleman käyneen häneen molemmin kourin, tuntui hänestä siltä, kuin hän itse olisi päässyt hädin tuskin sen kynsistä. Sitten hänet valtasi koko olemusta järkyttävä kaipaus — kaipaus saada likistää tämä lujasti itseään vasten ja kätkeytyä hänen kanssansa —.
"Ehkä minäkin istuisin", sanoi Olav. Hän tunsi polviaan heikottavan oudosti. Hän istuutui penkille kappaleen matkaa Ingunnista.
Ingunn vapisi yhä rajummin. Olavin kasvot olivat olleet kuin kivettyneet — huulien veretön juova vivahti harmaaseen, ja hänen ihmeelliset kiiltävät sinivihreät silmänsä olivat tuijottaneet ilmeettöminä luomien alta. Herra Jumala, armahda minua —. Hänestä tuntui, kuin hän tähän hetkeen asti olisi ymmärtänyt vain puoliksi kuinka raskas se onnettomuus oli, minkä hän oli matkaansaattanut — nyt hän pian saisi tietää sen kokonaan, hän luki sen Olavin kivisistä kasvoista. Nyt juuri, nyt kun hänestä tuntui, ettei hän mitenkään kestänyt enempää, nyt tuli pahin —.
Olav vilkaisi häneen laskettujen luomiensa alta ja sanoi:
"Ei sinun tarvitse pelätä minua, Ingunn." Hän puhui rauhallisesti ja hitaasti, mutta hänen äänessään oli lievä käheys, aivan kuin hänen kurkkuaan olisi kuivannut.
"Älä ajattele enää, mitä sanoin viimeksi täällä käydessäni — että minusta ehkä oli tuleva ankara aviomies. Olin silloin vielä — niin raivoissani tästä. Mutta nyt olen malttanut mieleni, etkä sinä saa pelätä. Sinulle on alkava onnellinen aika Hestvikenissä, mikäli se minun mahdissani on."
Ingunn sanoi hiljaa, epätoivoissaan:
"Olav, kuinka sinä voisit. — Emmehän me voi tämän jälkeen elää yhdessä Hestvikenissä? Kuinka voisit asua siellä minun kanssani, muistaen joka päivä —"