Olav osoitti sormellaan vuorta.
"Se lehmus, jota kasvaa täällä, ei ole samanlainen kuin ne, jotka on istutettu tasaiselle maalle."
Hän muisti Høvdinggaardin linnan pihassa kasvaneen suunnattoman, köyryisen lehmuksen — sen vahanväriset, metiset kukkatertut riippuivat latvojen välissä kuin lehtisuovan alla. Høvdinggaardin lehmuksen kukkiessa hän oli aina ikävöinyt — mutta ei Frettasteiniin eikä Heidmarkiin tai muihinkaan paikkoihin, minne hänen kohtalonsa oli häntä viskellyt, vaan puoleksi unohdettuun lapsuudenkotiinsa, jonka hän silloin oli muistanut. Hän näkyi muistavan lehmuksen tuoksun — vaikkei voinutkaan muistaa niitä kasvavan Hestvikenissä.
Auringonlaskun aikaan hän lähti kulkemaan laaksoa pitkin — halusi nähdä täällä päin olevat peltonsa. Lehmuksen tuoksu oli niin väkevä ja suloinen — Olav siirteli jalkojaan verkalleen; oli kuin tuo makea lemu olisi painanut häntä. Hän tunsi itsensä aivan voimattomaksi onnesta. — Nyt hän näki, että harjun pohjoisellakin puolella kasvoi kaikkialla lehmuksia.
Päivä oli kadonnut laaksosta; kaste lankesi hänen kääntyessään kotiin rakennuksia kohti. Hän astui aidatun lepikon poikki ja oli muistavinaan tässä olleen niityn, missä tehtiin heinää, mutta nyt se oli jäänyt leppien valtaan. Lehdet ja pensaat rapisivat karjan puskiessa vetisen hakamaan läpi. Se oli merkillistä karjaa, tämä Hestvikenin karja — pitkäruhoista, leveämahaista, vääräjalkaista lajia, jolla oli kiemuraiset sarvet, iso pää ja surulliset silmät. Useimmilla oli vain kolme utaretta, tai ne olivat muulla tavoin epämuotoiset. Olav taputti niitä ja puheli niille, kulkiessaan surullisen karjansa keskitse.
Ingunn ilmestyi polulle riihen takaa pitkänä ja norjana kuin vitsanvarpu, sininen puku yllänsä ja valkoinen huntu hulmuten. Hiljaa, aivan kuin empien hän astui pellon laitaa myötäilevää polkua. Melkein loppuun kukkineet angervot ja virmajuuret ylettyivät hänen vyötäisilleen ja peittivät hänet miltei kokonaan. Hän oli lähtenyt Olavia vastaan.
Heidän tavattuaan Olav tarttui Ingunnin käteen ja talutti häntä heidän astuessaan yhdessä rakennuksia kohti. Vieraat oli kutsuttu seuraavana päivänä, mutta tämän illan he olivat kahden tuvassa, vanhuksen nukkuessa komerossaan.
II
Kaunista säätä jatkui loppukesään asti. Keskellä päivää hehkuivat kalliot tulikuumina, ja meri välkkyi ja vaahto kuohui valkoisena niillä kohdilla kallion juurella, missä aina kävi pienet hyrskyt.
Olav oli varhain ylhäällä aamuisin, mutta nyt hän ei kiivennyt enää kalliolle. Hänellä oli tapana nojata aitaan, joka kiersi pohjoista peltoa ja jonka reunaa laiturilta tuleva polku kulki. Siitä hän näki alas lahdelle ja laakson pohjaan, melkein yli koko talonsa alueen. Mutta Foldenin suunnalla ja etelässä oli esteenä erään kallion kylki, joka suojasi Hestvikenin ulointa viljelyskelpoista sarkaa — vuonosta näkyi vain vilaus pohjoisessa Härän kiiltävän kallon ja metsäisen kaulan sivuitse. Toisella puolen kylpi Hudrheimin seutu auringonpaisteessa — matala, aution näköinen selänne harvaa petäjää kasvavine metsineen. Taempana selänteen laella oli peltoja ja suuria taloja, Olav oli käväissyt siellä kerran, mutta täältä päin ei näkynyt mitään ihmisen jälkiä.