Ja nyt hän oli sotkeutunut omiin ansoihinsa. Piispa ei päästäisi häntä ikinä vapaaksi murhasta muulla ehdolla, kuin että hän tunnustaisi tekonsa, jotta oikeus täyttyisi. Mutta se oli nyt muuttunut salamurhaksi ja konnantyöksi, eikä muuttuisi muuksi milloinkaan.
Hänen takanaan oli talo, Kverndalenin vartta pitkin raivatut maat, Hestvikenin molempien harjanteiden kupeilla kasvava metsä — hänen omaisuutensa levisi kauas sisämaahan sumun keskellä. Venekodat, laituri, veneet häämöttivät rannassa; hän tunsi verkkojensa, tervan, totkujen, suolaveden ja märän puun hajua tänne asti. Ja kaukana pohjoisessa odotti Ingunn; luoja tiesi miten hänen laitansa oli nyt. — Ensimmäinen velvollisuus oli päästää hänet hänen onnettomuudestaan, tuoda hänet turvapaikkaan.
Ei. Taakka, jonka hän tuhmuudessaan oli sitonut hartioilleen, täytyi kantaa perille. Hän ei voinut panna sitä pois. Ehkä hänen täytyi raahata sitä hartioillaan, kunnes näki kuoleman avaavan porttinsa. Ja hän saattoi kuolla — äkkikuoleman. Mutta siitäkin huolimatta täytyi uskaltaa. Hän ei ollut siinä asemassa, että olisi voinut kääntyä ja palata paikkaan, missä oli eksynyt. Hänen täytyi pyrkiä eteenpäin.
* * * * *
Tällaisia ajatellen hän ratsasti pohjoiseen. Bergiin tultuaan hän sai tietää Arnvidin suusta Ingunnin tahtoneen lopettaa päivänsä. Kuusi viikkoa myöhemmin hän tuli Hestvikeniin toisen kerran, tällä kertaa vaimoineen.
Meri välkkyi valkoisena auringonpaisteessa Härän tulikuuman kiven alla keskipäivän seuduissa, kun Olav auttoi Ingunnin maihin Hestvikenin laiturille. Oli Laurinmessun jälkeinen päivä.
Vesi pulahteli veneen laidan alla ja loiskui laiturin patsaita vasten; ilma oli raskas tuoksuista — siinä tuntui suolaveden, tervan, mädänneen syöttikalan ja totkujen hajua, mutta joukosta erottui myös makea, lämmin, vieno kukkien tuoksu — Olav tunsi sen ja ihmetteli, sillä se oli niin tuttu. Se herätti mielessä muistoja, vaikkei hän muistanut, mikä oli tuoksunut siten. Yhtäkkiä hän näki edessään Vikingevaagin ja Høvdinggaardin — kaiken sen, mikä oli ollut unohduksissa siitä asti, kun hän liittyi jaarlin matkaan. Samassa hän muisti, mikä oli tuoksunut siten: lehmus. Tuo vieno, makea lemu, joka oli kuin hunajan ja siitepölyn ja siman tuoksua. — Täällä täytyi olla jossakin kukkivia lehmuksia. Tuoksu tuli yhä voimakkaammaksi heidän noustessaan mäkeä. Olav ei ymmärtänyt sitä; ei hän ollut nähnyt lehmuksia Hestvikenissä. Mutta pihaan tultuaan hän näki navettarakennusten takaisella kallionseinämällä kasvavan lehmuksia. Ne olivat imeytyneet kiinni kalliorakoihin, kasvoivat pitkin kivistä seinämää, oksien riippuessa alas. Sydämenmuotoiset, tummanvihreät lehdet olivat päälletysten kuin paanut kirkon katossa ja peittivät vahankeltaiset kukkatertut — Olav erotti ne lehtien kätköstä. Ne olivat vähän ruskettuneet ja kuihtuneet; niiden tuoksukin oli vähän umpea ja yliaikainen, mutta niiden ympärillä pörisi mehiläisiä, ja kimalaisia ja kokonasia hyönteisparvia.
"Kuule, Olav, mikä täällä tuoksuu niin hyvältä?" kysyi Ingunn ihmeissään.
"Lehmukset. Sinä et kai ole nähnyt lehmuksia tätä ennen — niitä ei kasva teilläpäin."
"Kyllä minä olen. Nyt muistan — saarnaveljien puutarhassa Hamarissa kasvoi yksi lehmus. Mutta en näe niitä missään."