Hän oli rakastanut piispa Torfinniä, koska tuo Tautran munkki oli antanut hänen päästä lähelle sellaista elämän rikkautta, ihanuutta ja viisautta, josta hänellä ei ennen ollut kuin kaukainen aavistus. Kristinusko oli ollut hänelle samanlainen mahti kuin laki ja kuningas — hän tiesi, että sen täytyi saada johtaa hänen elämäänsä, ja hän taipui sen alle vastustelematta, kunnioittavasti, tuntien, että miehen oli oltava uskollinen noita kolmea kohtaan, jos mieli kulkea pysty päin vertaistensa joukossa ja katsoa heitä pelottomasti silmiin. Torfinn-piispassa hän oli nähnyt miehen, joka osasi taluttaa hänet kaiken sen ääreen, minkä palveleminen ja rakastaminen tuotti onnea ja itsetuntoa. Mikä hänestä olisi tullut, jos hän olisi joutunut seuraamaan Torfinn-herraa pitemmän ajan, oli vaikea tietää. Mutta nyt oli piispa säilynyt Olavin mielessä ikuisuuden kentiltä tulleena sanansaattajana — ja hän itse oli ollut lapsi, joka oli ehtinyt käsittää vain murto-osan siitä, minkä toinen oli tahtonut aukaista hänen silmänsä tajuamaan, kun jo lapsellisuuttaan oli sotkenut asiansa niin, että hänen oli täytynyt paeta hyvän oppi-isänsä tieltä —.
Arnvidista hän piti, mutta he olivat niin erilaiset luonteeltaan, että Arnvidin hurskauskin oli tuntunut hänestä yhtä vieraalta kuin tämän eräät muut luonteenominaisuudet, joita hän ei voinut ymmärtää. Arnvid oli umpimielinen, vaikkei hän suinkaan ollut tuppisuu — mutta hänen puheliaisuutensa oli samanlaista kuin hänen auttavaisuutensa. Toisinaan Olav muisti, että hän aina oli ollut ottajana ja Arnvid antajana; mutta Arnvid Finninpoika oli sellainen, ettei Olav voinut tuntea sen nöyryyttävän itseään. Hän olisi voinut ottaa vastaan vieläkin enemmän, ja he olisivat silti olleet läheisiä ystäviä. — Arnvid tunsi hänet perinpohjin, uskoi Olav, ja piti hänestä sittenkin — hän ei tuntenut Arnvidia, mutta piti tästä silti.
Olav Puolipapin puheita hengellisistä asioista hän oli kuunnellut mielihyvikseen. Mutta kaikki, mitä tuo vanhus kertoi enkeleistä ja paholaisista, vetehisistä, hiisistä ja keijukaisista, pyhistä miehistä ja naisista, noituudesta ja ihmeistä, kuului kuin eri puolelle sitä elämää, missä hän itse liikkui vaikeuksineen. Pyhä Maaria-rouvakin muuttui kuin sadun kuningattareksi, paratiisin ihanimmaksi ruusuksi — mutta paratiisi oli ikään kuin jossakin hyvin kaukana vanhan Olavin kertoessa siitä.
Sira Benedikt oli ensimmäinen mies, jossa hän oli tuntenut itsensä — mies, joka oli taistellut saman taistelun, jota hän itse taisteli. Ja sira Benedikt oli voittanut, oli tullut jumalaapelkääväksi, lujaksi ja vahvaksi uskossa. Olav tunsi kaipuun ja toivon sykkivän suonissaan. Hänen tuli vain olla rohkea —. Rukoilla voimaa, kuten veli Vegard oli sanonut, ajattelematta epäuskoisesti, ettei Jumala kuulisi tuota rukousta heti.
* * * * *
Hän valvoi suurimman osan yötä. Hänestä tuntui, kuin hän olisi nyt vasta oikein tajunnut, että iankaikkisuudessa oli jatkunut taistelu Jumalan ja hänen vihollisensa välillä aikojen alusta asti, ja kaikki, missä oli elämää, sielua tai henkeä, otti osaa taisteluun, otteluun toisensa jälkeen, joko tieten tai tietämättään — enkelit, pahathenget, ihmiset maan päällä ja tuolla puolen elämän. Ja pelko se usein sai miehen vietellyksi perkeleen joukkoihin — pelko siitä, että Jumala vaatisi häneltä liian paljon — että hänen täytyisi sanoa totuus, jonka oli vaikea tulla hänen huuliltaan, tahi kieltäytyä mielihalusta, jota ilman hän ei uskonut jaksavansa elää: voitosta tai menestyksestä, hekumasta tai ihmisten arvonannosta. Silloin saapui Valheen isä kietoen sielun ikuiseen perusvalheeseensa — että hän vaati omiltaan vähemmän ja palkitsi heidät paremmin — niin kauan kuin hänen mahtinsa kesti. Mutta nyt täytyi Olavin itse valita, kummassa joukossa hän tahtoi taistella.
Oli sumuinen, leuto ilma, kun Olav seuraavana aamuna astui ulos. Usva vihmoi hänen ylleen hienon hienoja vesipisaroita, jotka jäähdyttivät suloisesti kasvoja ja tihkuivat virvoittavina huulille unettoman yön jälkeen.
Hän meni talon läntisellä puolella olevalle kukkulalle, missä vuoren paljas, paatinen laki kaartui vuonon selkää kohti kukkien täyttäessä kaikki sen halkeamat. Hänelle oli tullut tavaksi suunnata kulkunsa sinne joka aamu ja jäädä tarkastelemaan säätä. Hän alkoi vähitellen ymmärtää vuonon puhetta. Tänään ulappa oli tyyni. Heikot mainingit loiskivat Härän sileää syrjää vasten, ja erottuivat pieninä valkoisina välähdyksinä usvasta, siinä missä vaahto pärskähti pitkänä suihkuna ilmaan tuulen käydessä hiukankin maalta päin. Se lorisi kivien lomitse simpukkarantaan, nuolaisi vedenrajasta kohoavaa leväkimppua ja hengitti miellyttävää suolaveden hajua Olavia kohti.
Hän seisoi liikahtamatta tuijottaen eteensä ja kuunnellen vuonon hiljaista äännähtelyä — väliin sumu sakeni niin, ettei hän nähnyt juuri mitään.
Hän oli huomannut aikaa sitten tehneensä hirveän tuhmuuden, kun oli jättänyt ilmoittamatta murhasta ensimmäisessä laaksossa tapaamassaan ihmisasunnossa. Jos hän olisi tehnyt sen, ei edes ollut varmaa olisiko hänelle määrätty sakkoja — Teit olisi ehkä katsottu epatoksi, jos Ingunnin sukulaiset saattoivat todistaa, että Olavilla oli vanha oikeus tyttöön. Hän oli miettinyt asiaa niin paljon puoleen ja toiseen, että muisti tuskin itse, mitä oli ajatellut painaessaan asian unhoon ja peittäessään kaikki jälkensä — hän oli kai koettanut uskotella itselleen, että häpeä säilyisi silloin salassa. Kenenkään ei pitänyt saada tietää hänen raivanneen pois Teit Hallinpoikaa, koska hän luuli, ettei kukaan silloin saisi tietää Teitin vietelleen Ingunnia. Nyt hänestä tuntui käsittämättömältä, että hän oli voinut ajatella niin peräti typerästi.