"Mutta vaikka olen vihannut häntä niin syvästi", sanoi sira Benedikt, "tahdon kuitenkin sanoa totuuden — hän oli urhea mies ja uskollinen kumppaneilleen. Ja kaikki sanovat, ettei Foldenin seudulla muisteta eläneen kauniimpaa miestä. — On oikeastaan ihmeellistä, että minä heti alusta pidin sinusta niin paljon, vaikka sinä muistutat hyvin paljon Torgilsia. Mutta Arne on myös isäänsä, samoin kuin tyttäret — luulin sinun huomaavan sen heidän tullessaan sisään — kaikki kolme, he ovat niin sinun näköisiäsi, että teitä voisi luulla sisaruksiksi. Teillä on kaikilla samanlainen pikkunen, lyhyt nenä ja valkea ihonväri — sekä kaunis vaalea tukka; ette te tosin vedä vertaa hänelle kauneudessa — sillä vaikka vihasin häntä, täytyy minun sanoa, etten ole ikinä nähnyt niin kaunista miestä. Ja taitaa olla siis perää siinä ihmisten puheessa, ettei hänen tarvinnut juosta naisten perässä eikä houkutella heitä puoleensa kuhertelulla ja petollisilla lupauksilla; nämä riippuivat hänessä itse aivan kuin noiduttuina, kun hän vain oli katsonut heihin ihmeellisillä, sinisenvihreillä silmillään. Ja sinulla on samanlaiset vaaleat silmät, Olav —."
Olav purskahti nauramaan — nauroi yhä makeammin, koettaen karkottaa naurulla koko sen musertavan kammon, jonka vallassa hän oli ollut.
"Eihän toki, sira Benedikt — miten minä voisin olla sukulaiseni Torgilsin näköinen — ainakaan silmistäni. Sillä minä en ole milloinkaan huomannut olevani naisten suosiossa."
"Olet sinä sittenkin, Olav, vaikket olekaan yhtä kaunis — ja samat vaaleat silmät on sekä sinulla että minun tyttösilläni. Mutta ilkeää hurmaajan katsetta teillä ei ole silmissänne, Jumalan kiitos.
"Ja mitä tulee kansan puheeseen siitä, että onnettomuus muka seuraa erityisesti toisia sukuja ja taloja — niin ehkä on ollut niin pakanuuden aikoina, ehkä kyllä. Mutta olethan sinä siksi viisas, että jätät henkesi ja kohtalosi Jumalan Kaikkivaltiaan käsiin, etkä usko sellaista. — Suokoon Jumala sinulle onnea, Olav poikani — onnea ja menestystä avioliitossasi, niin että sinun sukuasi voitaisiin sanoa onnelliseksi tästä hetkestä alkaen!"
Pappi kallisti kulhoa. Olav teki samoin, mutta ei osannut sanoa mitään. Sitten lähti sira Benedikt hakemaan kolmea Arnentytärtä, Signeä, Unaa ja Torgunnia, ja Olav tervehti sukulaisiaan suuta antaen. Nämä olivat niin sieviä ja herttaisia, että Olav virkosi vähitellen entiselleen ja jäi istumaan pitkäksi aikaa heidän kanssaan iloisesti puhellen. Neidot arvelivat, että he tuskin pääsisivät tulemaan Hestvikenin tuliaiskemuihin, koska ne sattuivat samoihin aikoihin, jolloin heidän täytyi olla suurissa häissä omalla kotiseudullaan. Mutta myöhemmin syksyllä heidän oli aikomus tulla uudestaan papin taloon ja jäädä sinne joksikin aikaa, ja silloin he lupasivat käydä häntä ja hänen vaimoaan tervehtimässä.
* * * * *
Olavin mieli oli hyvin rauhaton hänen ratsastaessaan kotiin päin. Hänestä oli niin outoa, että hän oli joutunut ajamaan kirkolle tänään ja sitten tavannut sira Benediktin ja saanut kuulla tältä isoisänsä veljestä ja papin sisaresta, että hänen oli vaikea uskoa sitä pelkäksi sattumaksi.
Sillä tosin piispa yksin saattoi antaa hänelle vapautuksen Teitin murhasta. Mutta hän saattoi tunnustaa sen ensin sira Benediktille. Ja jonkinlaisella kauhulla Olav tunsi, miten sanomattomasti hän kaipasi sitä.
Hän tiesi, että jos hän polvistuisi sira Benediktin eteen ja sanoisi tälle selvästi olevansa salamurhaaja sekä kertoisi, miten hän oli sellaiseksi tullut, tapaisi hän edestään Jumalan palvelijan, eikä yksin hengellisen isän. Sira Benedikt oli ymmärtävä häntä kuten isä poikaansa.