"Hän kuoli kahdeksan vuotta sitten", sanoi pappi. "Hän eli vanhaksi. Hän meni naimisiin muutamaa vuotta myöhemmin Kaare Joninpojan kanssa, joka oli kotoisin Roaldstadista, pohjoisesta Skeidsin pitäjästä, ja hän joutui hyville päiville. Isä oli liian kova hänelle, ja hänen lastaan hän ei kärsinyt silmissään; jos se olisikin ollut jonkun muun miehen lapsi — mutta hän ei voinut sulattaa että hänen tyttärensä piti lisätä Torgilsin jalkavaimojen lukua. Kaare oli hyvä heille molemmille — hän hankki poikapuolelleen hyvän naimakaupankin, Hestbækin perijättären. Ja kun onnettomuus kohtasi Hestvikenin Olavia ja suku alkoi vähetä, lähetti Olav sanan Astridille ja pyysi tältä lasta, Arnea, luvaten tälle oikeuden nimeen ja perintöön isänsä jälkeen. Kaare vastasi, ettei poika tarvinnut enää isänsä sukulaisten turvaa ja että hän sekä Astrid rakastivat Arne Torgilsinpoikaa liiaksi lähettääkseen hänet Hestvikeniin perimään Hestvikenin miesten onnea. Silloin Olav otti luokseen Aasan, joka oli palvellut siellä ennen, ynnä tämän pojan, joka myös oli Torgilsin tekoa; mutta poika ei elänyt kauan.
"Nämä ovat vanhoja asioita, ja minusta me nyt voisimme unohtaa vanhat vihat ja te nuoret solmia uudelleen sukulaissiteet keskinäisessä rakkaudessa. Luulen, että Hestbækenin Arne ja sinä pitäisitte toisistanne. Lähdepäs minun kanssani sinne kerran, Olav, tervehtimään tällä seudulla olevaa sukuasi."
Olav vastasi lähtevänsä mielellään. Mutta sitten hän kysyi:
"Mitä sinä tarkoitit Hestvikenin miesten onnella?"
Pappi näytti tulevan hämilleen.
"Tiedäthän, ettei sinun vaarillasi ollut lapsionnea. Hän asui siihen aikaan meren rannalla hullun poikansa kanssa — ja kaikki hänen muut lapsensa olivat kuolleet paitsi Borgny, joka oli luostarissa, eikä hänellä ollut muita suoraan polveutuvia perillisiä kuin yksi poikapahanen, Audun, sinun isäsi — ja hänet Ingolfin leski oli vienyt mukaansa sinne, mistä hän oli kotoisin, etelään Elvesysseliin. Ja niin kai Kaare ja Astrid sitten arvelivat, että näytti siltä, kuin suku sammuisi häneen."
Olav sanoi nyt miettivästi:
"On se sittenkin totta, sira Benedikt, sillä onnea heillä ei ollut, siitä päättäen, mitä sukulaiseni on kertonut minulle."
"He olivat tarmon ja kunnian miehiä, Olav, ja se merkitsee enemmän kuin onni."
"Ei Torgils", virkkoi Olav. "En tiennyt tätä hänestä. Luulin hänen olleen mielipuolen syntymästä asti — vaari ei milloinkaan puhunut hänestä."