"Kauniita olivat. Ja ellei minulla olisi nuorta morsianta, joka odottaa minua Ylämaassa, olisin katsonut tarkemmin, kun sukulaisneitosi olivat sisällä, sira hyvä!" sanoi Olav hymyillen.
"Jos ymmärrän sinut oikein", vastasi pappi myös hymyillen, vaikka hiukan nolona, "et taida tietää, että he ovat omia sukulaisiasi, vieläpä läheisiä."
Olav katsoi pappiin odottavasti.
"Te olette orpanuksia. Torgils Likaparta oli heidän isänsä isä. Hän vietteli minun sisareni —."
Vaistomaisesti Olavin kasvot ilmaisivat kammoa. Sira Benedikt huomasi sen, ymmärsi, mitä nuori mies ajatteli ja sanoi:
"Se tapahtui ennen kuin Jumala pimitti Torgilsin järjen, tai paremminkin sen sammutti paholainen, jota hän oli seurannut niin uskollisesti syntiin ja hekumaan.
"Jumala tietää, etten suo pahaa puhuessani Olav Puolipapista, hän ja Torgils olivat kasvatusveljiä, ja Olav seurasi toista kaikessa. Olav Ribbung tahtoi pakottaa Torgilsin naimaan Astridin — hän oli rehti, rohkea ja hyvää tarkoittava mies — ja kun Torgils jätti hänet pulaan äpäräpoikineen hänen itsensä oleksiessa Oslossa erään porttonaisen luona, jonka hän tahtoi naida, kielsi Ribbung poikaansa tulemasta tälle seudulle. Ingolf, isoisäsi, ja Olavin tyttäret sekä Ivar Staal, hänen vävynsä, sanoivat kaikki, etteivät he suostuneet istumaan samaan pöytään ja puhumaan sanaakaan Torgilsille, ellei hän luopuisi tuosta aikeestaan. Mutta Torgils asui papin, Olav Ingolfinpojan isän luona — ja se oli vielä suurempi häpeä, sillä toinen näistä oli pappi ja toinen papiksi aikova.
"Loppujen lopuksi isäni ja veljeni suostuivat ottamaan vastaan sovintosakot Hestvikenin miehiltä, kun ymmärsimme, ettei Olav Ribbung eikä Ingolf saanut Torgilsia luopumaan päätöksestään ja nostamaan Astridia onnettomuudesta. Se oli kauniimpaa ja kristillisempää — aivan niin. Mutta jos minä olisin ollut aikamies ja asekuntoinen, en olisi tyytynyt ennen kuin Torgils olisi maannut maassa — olisin tappanut hänet, vaikka olin pappi ja Jumalan vihitty palvelija. Olen vihannut sitä miestä niin, että — Herra tuntee minun sydämeni ja tietää sen. Mutta hän tietää myös, ettei voi vaatia mieheltä pahempaa kuin että tämän tulisi jättää kostamatta raudalla ja miekalla sukulaisnaistensa kunnia. Olin kymmenvuotias, kun se tapahtui. — Astrid oli ollut minulle kuin äiti; hän oli vanhin sisaruksista, ja minä olin nuorin. Nukuin hänen sängyssään sinä kesänä: hän itki alituiseen; en ymmärrä, miten hän ei menehtynyt itkuun. Minä sanon sinulle, Olav, että se mies, joka voi sellaisen antaa sydämestään anteeksi, on totisesti pyhä mies."
Pappi jäi istumaan ääneti. Olav kuunteli ja odotti hiljaa kuin hiiri.
Viimein hänen mielestään oli sanottava jotakin.
"Miten siskosi kävi?" kysyi hän hiljaa. "Kuoliko hän?"