* * * * *
Niin kauan kuin kesäistä ilmaa jatkui, kävi Olav joka päivä rannassa päivällislevon aikana. Hän ui niin kauas selälle, että näki kallioiden takana olevat talot — kääntyi selälleen, lepäsi ja jatkoi uintia. Useimmiten oli Bjørn hänen mukanaan uimassa.
Eräänä päivänä heidän noustuaan vedestä ja istuessaan itseään kuivatellen tuulessa sattui Olav katsomaan Bjørnin jalkoja. Ne olivat suuret, mutta korkearintaiset ja jäntevät — varma merkki miehen vapaasyntyisyydestä. Hän oli kuullut sanottavan, että jaloista näkyi heti, oliko miehen veressä tippaakaan vanhain orjasukujen verta. Bjørnin kasvot ja kädet olivat tummat ja kovat kuin taula, mutta ruumis oli maidonvalkoinen ja tukka hyvin vaalea, vaikka tuntuvasti harmaantunut. Olavin huulilta pääsi kysymys:
"Oletko sinä sukua meille Hestvikenin miehille, Bjørn?"
"En", sanoi Bjørn lyhyeen. "Piru vieköön! Etkö sinä itse tiedä, kenelle olet sukua?"
Olav tuli vähän hämilleen; hän sanoi:
"Olen kasvanut kaukana omaisteni luota. Saattaahan suvussa olla haaroja, joita ei tunne."
"Tarkoitit, olinko minä yksi Likaparran vesoja, joita on kaikkialla", sanoi Bjørn tuikeasti. "Ei, minä olen kunniallista sukua, ja sitä ovat isäni olleet seitsemässä polvessa. En ole milloinkaan kuullut meidän suvussamme olleen äpäröitä!"
Olav puraisi huultaan. Hän oli vihainen — mutta itsehän hän oli suututtanut toisen. Hän ei sanonut mitään.
"Mutta meissä on muuan vika", jatkoi Bjørn, "että me puskemme aivan kuin sonni, kun meitä härnätään — jos se on sinun mielestäsi vika. Eikä käsi siedä kauan iskuja — ellei se saa paljon kultaa perästäpäin."