Vähän ennen pyhäinmiestenpäivää Olav oli pappilassa muutamien muiden miesten kanssa. He olivat tulleet pyytämään kirjeenkirjoitusapua. Olav oli joutunut epäsopuun — joskaan ei suorastaan riitaan — erään toisen miehen kanssa, jonka nimi oli Stein; heidän välillään oli ollut kiivasta sananvaihtoa.
Kotimatkalle lähtiessä muutamat miehistä tulivat katsomaan Apalhviteniä, Olav Auduninpojan ratsua. He kiittelivät sitä kilvan ja kehuivat myös sen hyvää hoitoa. Sitten he kiusasivat Steiniä: hänelläkin oli valkoinen hevonen, mutta se oli sukimaton ja likaisen keltainen, ja oli helppo huomata ratsastajan rääkänneen sitä. Stein sanoi silloin:
"Hevosten hoito ja opetushan on ollutkin Olavin työnä tähän asti — oliko siis ihme, että ritarin hevonen on hyvässä ruokossa. Mutta odotahan, kunhan olet ollut talonpoikana muutaman vuoden, kyllä sitten unohdat osan hovimiestempuistasi ja huomaat todeksi vanhan sananparren, ettei valkoinen hevonen ja ylen korea vaimo sovi talonpojalle, sillä hänellä ei ole aikaa vahtia niitä."
"Niin hullusti minun ei suinkaan käyne milloinkaan, etten jaksaisi pitää kahta valkoista hevosta", sanoi Olav kujeilevasti. "Myytkö minulle hevosesi, Stein?"
Toinen mainitsi hinnan; Olav ojensi heti kätensä Steinille ja käski toisia erottamaan ne kaupan merkiksi. He sopivat yhteen menoon missä ja milloin Olav suorittaisi hinnan. Stein riisui satulan hevosen selästä ja lähti sisään sira Benediktin luo lainaamaan riimua. Toiset miehet pudistelivat päätään ja sanoivat Olavin maksaneen liikoja.
"Niin kyllä." Olav kohautti olkaansa ja naurahti. "Mutta minä en viitsi aina olla niin harkitsevainen, että jakaisin täin neljään osaan."
Hän muutti satulan ostamansa hevosen selkään ja antoi Apalhvitenin juosta perässä. Toiset miehet jäivät katsomaan hänen jälkeensä; joku virnisti vahingoniloisesti. Ensimmäinen voimankoetus hevosen ja ratsastajan välillä tapahtui alhaalla tien käänteessä. Olav näkyi tahtovan lämpimän ruumiiseensa ennen kuin ehti Hestvikeniin.
* * * * *
Ingunn istui tuvassa neulomassa kuullessaan pihakalliolta kavion kopseen. Hän meni ulko-ovelle ja katsoi ihmeissään mieheensä: tämä istui kalpeassa, autereisessa syksyauringon valossa vieraan, levottoman hevosen selässä; hän oli tulipunainen kasvoiltaan ja sekä mies että ratsu olivat vaahdossa, jota valui hevosen suupielistä sen pudistellessa päätään ja tanssiessa niin että kallio kaikui. Olav nauroi Ingunnille, joka tuli häntä vastaan.
"Kyllä kerron, kun tulen sisään", hän huusi; sitten hän hyppäsi alas ja lähti talliin miehen kanssa, joka koetti taluttaa uutta hevosta.