"Mitä se merkitsee?" kysyi Ingunn kummissaan Olavin tultua sisään.
Tämä seisahtui oven suuhun — hän näytti juopuneelta.
"Onko ukko sisällä?" kysyi Olav.
"Ei, hän lähti alas rantaan — lähetänkö Toren hakemaan häntä?"
Olav nauroi ja sulki oven takanaan. Sitten hän tuli, nosti vaimonsa ilmaan kuin lapsen ja rutisi häntä niin, että tältä oli salpautua henki.
"Olav —", rukoili toinen säikähtyneenä. "Mikä sinun on?"
"Ei muuta kuin että sinä olet niin ylen korea", mutisi mies nauraen samaa juopuneen naurua ja painaen kuumat kasvonsa Ingunnin kasvoja vasten, niin että tämä pelkäsi toisen katkaisevan hänen niskansa.
Vähän myöhemmin päivällä Olav lähti myllylle, ja Ingunn meni kotaan; hänellä oli juustopytty lieden ääressä, leivinuunin alla.
Peite ei varmaankaan ollut oikein huolellisesti laitettu, sillä pinnalle oli tippunut paljon tuhkaa. Sitä paitsi se haisi pahalta — oli kai seissyt liian kauan; mutta se ei ollut ruvennut käymään ennemmin. Ingunn ei saanut milloinkaan juustojaan käymään oikealla tavalla: ne, jotka hän oli valmistanut edellisellä viikolla, olivat alkaneet käydä uudestaan ja olivat valuneet reunan yli hyllylle, mihin hän oli pannut ne kuivamaan.
Hänen huulensa vavahtelivat hänen seisoessaan siinä vaivaamassa tahmaista, pahanhajuista juustoa kömpelöin, avuttomin sormin. Hän ei tosiaankaan ollut taitava emäntä — kaikki työ sujui häneltä hitaasti ja vaivalloisesti, ja hänelle sattui vähän väliä vahinkoja. Jokaisen uuden vahingon sattuessa hän masentui kerrassaan — milloinkahan Olav alkaisi ajatella, että hän oli kelvoton emäntäkin —. Sellaisen päivän päättyessä, jolloin kaikki, mihin hän tarttuikin, oli mennyt hullusti, hän tunsi itsensä niin kolhituksi kuin olisi pudonnut alas jostakin —.
— Ei Olav ollut sittenkään juovuksissa aamulla. Ensin Ingunn oli koettanut selitellä asiaa sillä, että Olav oli varmaan maistanut tavallista enemmän papin olutta, jota hän oli kehunut niin mainioksi. Mutta hän oli ollut aivan selvä. Ja oikein Ingunnin sydän alkoi takoa hänen siinä miettiessään, mikä Olaviin oli mahtanut mennä, kun hän oli muuttunut aivan toiseksi kuin ennen. Hän oli aina ollut rakastavainen ja hellä ja hyvä lempiessään. — Ingunn oli usein melkein toivonut, ettei hän olisi ollut aivan niin — järkevä.