Hänestä tuntui raskaalta — olihan Olav ollutkin tyyni, oman itsensä herra viimeiseen asti, — vaikka oli Ingunn nähnyt hänen unohtavankin itsensä hillitsemisen. Mutta tuon pojan viileydessäkin sinä yönä, jolloin hän tuli Ingunnin luokse kertomaan tappaneensa Einarin, oli hän saattanut tuntea hänen rakkautensa turvallisuuden. Kerran hän oli nähnyt Olavin raivon vallassa — häneen kohdistuneena, ja silloin hän oli maannut kokoon kyyristyneenä, hirveästi peläten, silmätysten hänen mielettömän vimmansa kanssa. Hän ei sietänyt ajatella sitä — eikä hän ollut ajatellut sitä ennen kuin nyt. Nyt hän sen muisti ilmielävästi. Mutta nyt hän ei ollut voinut tehdä mitään sellaista, mistä toinen olisi voinut suuttua.
Hänellä oli ollut niin hyvä olla näinä neljänä kuukautena, jotka he olivat olleet naimisissa. Huomaamattaan hän laski naimisissa olonsa siitä hetkestä, jolloin hänen sukulaisensa olivat antaneet hänet vieraidenmiesten läsnäollessa Olav Auduninpojalle. Tämä oli ollut niin hyvä hänelle, että muisto kaikesta kauheasta, mitä oli ollut sitä ennen, oli vain pahaa unta. Ja hänen oli täytynyt huomata Olavin puhuneen totta, kun tämä oli vakuuttanut Hestvikenin olevan kaukana muualta; hänen oli ollut helpompi kuin hän osasi aavistaa unohtaa se, mitä oli tapahtunut pohjoisessa. Mutta olihan hän koettanut osoittaakin tälle, että hän oli kiitollinen ja rakasti häntä — sanomattomasti —. Hän ei ollut voinut tehdä mitään sellaista, joka olisi tehnyt Olavin niin — kummalliseksi — hänen tullessaan äsken kotiin. Mutta juuri siksi häntä niin pelotti, mikä oli saanut aikaan sen —.
Vaikka, sehän oli sulaa hulluutta — sillä eihän se ollut suuttumusta; sekin oli ollut vain hyväilyä, omalla tavallaan. Pelkkää vallattomuutta — kovakouraista leikkiä, hillittömän ilon purkausta, jota hän oli pelästynyt, koska hän ei ollut tottunut tapaamaan Olavissa sellaista. Eikä hänelle silti ollut tarvinnut tapahtua mitään sen kummempaa — ehkä kaikki miehet joskus joutuivat sellaisen puuskan valtaan. Semmoinen Teitkin oli ollut.
Teit — hän aivan kuin hätkähti — se oli muistuttanut Teitistä. Muisto hänestä oli jäänyt yhtä kaukaiseksi ja epätodelliseksi kuin kaikki muukin; se vaipui taivaanrannan taa sitä mukaa, kuin hän eteni siitä Olavin seurassa. Nyt oli muisto siitä, että Teit oli omistanut hänet, jälleen tullut lähelle ja pelottavan eläväksi. — Hän parkaisi ja vaipui vapisten kokoon Olavin seisoessa äkkiä hänen takanaan — hän ei ollut huomannut tämän tuloa.
Olav oli seisonut ovella vähän aikaa katsellen hoikkaa, nuorta vaimoaan, joka seisoi laudan yli kumartuneena kapeahartiaisena ja hentona, sotkien pitkillä, kapeilla sormillaan hitaasti ja kömpelösti juustomassaa. Hän ei nähnyt tämän kasvoja hunnulta, mutta tunsi vaistomaisesti toisen olevan alakuloisen.
Hän häpesi, että oli kohdellut vaimoaan siten kotiin tullessaan. — Ei ollut kaunista, että mies näytti vaimolleen sellaista. Hän pelkäsi, että tämä voisi tuntea itsensä halvennetuksi —.
"Pelästyitkö sinä —?" Olav puhui kuten tavallisesti, hellän huolenpidon kuvastuessa hänen koko olemuksestaan. Hän asettui Ingunnin viereen hiukan hämillään — ja otti sitten kappaleen tahdasta, jota Ingunn nyt pyöritteli palloiksi, ja söi sen.
"En ole tehnyt tätä työtä ennen kuin täällä", sanoi Ingunn anteeksi pyytäen. "Dalla ei antanut minun milloinkaan koskea juustoihin. En ole varmaankaan osannut puristaa heraa kyllin tarkasti pois."
"Kyllä sinä opit", lohdutti mies. "Onhan meillä aikaa, Ingunn —
"Olin niin harmissani hevoskaupasta — mutta Stein ärsytti minua niin", jatkoi hän hämillään katsoen alas, punastuen ja nauraen nolona. "Eihän minun ole tapana tehdä tuhmuuksia. Ja sitten tulin niin iloiseksi, kun sinä olit minua vastassa." Hän katsoi Ingunniin kuin anteeksi pyytäen.