Tämä kumartui työnsä yli tummanpunaisena.
— Ei hän vielä kestä paljon, ajatteli mies. Hän väsyy näistä uusista puuhista. — Kunhan ukko pysyisi siivolla kamarissaan tänä yönä. Leini raastoi ja repi hänen ruumisparkaansa, niin että hän usein valitti ääneen pitkät ajat yöllä — ja se vei yörauhan tuvassa nukkuvalta nuorelta parilta.
* * * * *
Olav Ingolfinpoika tuli heti raihnaaksi nuoren sukulaisen päästettyä hänet isännänvelvollisuuksista. Hän oli kestänyt kovia päiviä Hestvikenissä, vaikka siitä näkyi niin vähän jälkiä. Nyt hän joutui kokonaan vanhuuden vaivojen valtaan. Nuoret olivat hänelle hyvänsuopeita. Olav tunsi aivan kuin saavansa tukea siitä, että vihdoinkin saattoi asua saman katon alla isän sukuun kuuluvan miehen kanssa — vaikka ei tiennyt, mihin hän tuota tukea tarvitsi. Ja hän oli hyvillään siitä, että Ingunn kohteli niin lempeästi ja huomaavaisesti ukkorahjusta. Hän oli pettynyt hiukan siitä, ettei Ingunn näyttänyt pitävän Arnentyttäristä eikä näiden isästä, johon he nyt olivat tutustuneet. Olav itse piti hyvin paljon tuosta isänsä serkusta. Hestbækin Arne oli viisissäkymmenissä oleva mies, joka oli jo valkopäinen, vaikka muuten kookas ja komea; sukunäkö hänen ja Olav Auduninpojan välillä oli silmiinpistävä. Arne Torgilsinpoika otti Olavin vastaan mitä herttaisimmin ja pyysi häntä käymään luonansa jouluna. Olavin olisi tehnytkin kovasti mieli sinne, mutta Ingunn ei tuntunut olevan halukas lähtemään.
Ja niin hän oli iloinen, kun Ingunn piti edes Olav Ingolfinpojasta, vaikka vanhuksesta olikin paljon vaivaa. Hän oli usein rauhaton öisin — ja sitten hän tuhri kaikki paikat lääkekeitoksillaan — ja vanha koira, joka makasi hänen luonaan yöllä vetääkseen leinin itseensä kipeästä jalasta, oli siivoton, vihainen ja näpistelevä. Mutta Ingunn auttoi vanhusta kärsivällisesti, puheli tälle tyttären lempeydellä ja oli hyvä hänen koiralleen.
Molemmista nuorista oli hauska kuulla ukon puhuvan iltaisin. Hän tiesi kertoa loputtomiin kaikista Foldenin seudun miehistä, suvuista ja taloista; ja vainon ajasta, joka seurasi Sverre Papin tultua Norjaan, hän osasi kertoa isänsä kuuleman mukaan. Mutta Skule-kuninkaan puolesta Olav Puolipappi oli taistellut itse. Olav Auduninpojan isoisän-isä, Olav Olavinpoika Hestvikenistä, oli seurannut Sigurd Ribbungia viimeiseen asti, ja hän oli taistellut Skulea vastaan. Mutta kun herttua huudettiin kuninkaaksi Øretingissä, keräsi Olav Ribbung väkeä ympärilleen ja lähti pohjoista kohti kolmen poikansa kera tarjotakseen hänelle apuaan, ja hänen veljensä, Ingolf-pappi, antoi poikansa liittyä serkkuihinsa. "Torgils ja minä olimme silloin viidennellätoista, mutta kyllä me olimme miestä puolestamme. Pakarassani olevan arven sain Laakan luona. Toiset mokomat kiusasivat minua siitä, että olin saanut haavan sinne — mutta olimme joutuneet syvään laaksoon, jonka savisten rinteiden välissä virtasi joki, ja birkebeiniläisiä oli edessä ja takana pitkin rinnettä — ja meitä oli Torgils ja minä ja kolme muuta poikaa — meidän joukossamme oli paljon aivan nuoria poikia. Yhtä heistä me kutsuimme Surtiksi, sillä hänellä oli niin punainen tukka, etten ole nähnyt sellaista ikänäni. Kerran kun me olimme Gudine Geigin mukana Østerdalenissa, makasimme yötä pienessä talossa ja heräsimme siihen; että tupa oli tulessa. 'Sinä olet nukkunut liian lähellä seinää tukkinesi, senkin piru', sanoi Gudine. 'Niin, ja sinä puhalsit sen liekkiin', vastasi Surt — 'hi hi hii'. Hän sanoi sen paljon karkeammin kuin minä voin sanoa Ingunnin tähden. Me makasimme vieri vieressä lattialla, Surt aivan Gudinen takana. Sola oli ilmiliekissä, mutta ulos me vain tulimme ja rynnistimme toisten läpi. Birkebeiniläiset olivat kovia pistämään taloja tuleen — ilmankos, oli meidän tapana sanoa, kun heidän joukossaan oli niin paljon saunaloisten ja kotaämmien lapsia. Mutta annahan kun kerron, miten Torgilsin ja minun kävi Laakassa — ei, ensin minä sentään kerron erään jutun tuosta Gudine Geigistä."
Olav huomasi Ingunnin kiusaantuvan siitä, että vanhus ei malttanut olla kyselemättä, eikö hän jo pian tiennyt uutisia. Olihan hän ollut naimisissa viisi kuukautta —.
"Me teemme, minkä ymmärrämme", sanoi Olav naureskellen.
Mutta nytkös ukko suuttui ja varoitti häntä laskemasta noin keveästi leikkiä asiasta — oli parempi luvata hyviä tekoja Jumalalle, jos tämä antaisi heille perillisen pian. Olav sanoi nauraen, että eihän sillä ollut niin kiirettä. Itsekseen hän ajatteli, että Ingunnin näytti olevan vaikea nytkin, vaikka hän oli täysissä voimissa, selvitä emännyydestä ja saada kolme palvelusnaistaan kestämään työssä.
Mutta Olav Ingolfinpoika valitti, ettei hän luullut elävänsä enää kauan. Ja hän oli tuntenut suvun neljässä polvessa, isoisän-isän, isoisän, isän ja pojan — "ja minä näkisin niin mielelläni sinunkin poikasi, Olav, ennen kuin erkanen tästä maallisesta majasta."