Olav ja Ingunn jäivät polvilleen toisiinsa kääntyneinä, aivan kuin ihmeissään. Ja sanomatta mitään he laskivat kätensä toistensa kaulalle ja taipuivat toistensa rintaa vasten.
Yhtaikaa he antoivat kätensä vaipua, katsoivat toisiinsa heikosti, ihmettelevästi hymyillen. Sitten Olav nosti kätensä ja kosketti tytön ohimoa. Hän työnsi taapäin kullanruskeat, pörröiset hiukset. Ja kun toinen antoi sen tapahtua, hän kiersi käsivartensa tämän ympäri, veti hänet luokseen ja suuteli häntä pitkään ja hartaasti suloisen, viekoittelevan kuopan viereen, hiusrajan alapuolelle.
Hän katsoi tyttöä kasvoihin sen tehtyään ja tunsi rajua, polttavaa iloa — tyttö piti siitä, että hän teki näin. Sitten he suutelivat toisiaan suulle, ja viimeksi poika uskalsi suudella häntä kurkun valkoiselle kaarelle.
Mutta he eivät sanoneet sanaakaan. Kun he nousivat seisaalleen, otti Olav tyhjän repun ja viitan ja lähti kulkemaan. Ja niin he astuivat ääneti, poika edellä ja tyttö perässä mäelle nousevaa tietä, aamuauringon paistaessa yhä pitemmälle laaksoon.
Ylempänä rinteellä olivat ihmiset jo jalkeilla kaikissa taloissa. Heidän kulkiessaan viimeistä metsätaivalta oli täysi päivä. Mutta kun he tulivat veräjälle, mistä Frettasteinin kartanomaa alkoi, eivät he nähneet ketään ulkona. Ehkä he sittenkin suoriutuisivat onnellisesti seikkailustaan.
Veräjän laidassa kasvavien pensaiden kohdalle he pysähtyivät hetkeksi ja katsoivat toisiinsa — ja äskeinen huima, onnellinen ihmetys syttyi uudelleen heidän silmiinsä. Poika hipaisi pikimmältään tytön kättä ennen kuin kääntyi takaisin veräjään päin ja alkoi laskea alas veräjäpuita.
Heidän tullessaan pihamaalle oli navetan ovi selällään, mutta ketään ei näkynyt. Ingunn lähti sitä aittaa kohti, missä hän oli nukkunut edellisen yön. Yhtäkkiä hän kääntyi ja tuli juosten takaisin Olavin luo.
"Sinun solkesi —", hän oli ottanut sen irti ja ojensi sitä Olaville.
"Saat pitää sen — minä annan sen sinulle", sanoi Olav kiireesti.
Sitten hän irrotti tytön pienen hopeasoljen, joka hänellä oli ollut
omansa vastineena, ja pisti sen Ingunnin käteen kultasoljen rinnalle.
"Ei, ei sinun pidä antaa omaasi sijaan. Kyllä minulla on solkia —."
Hän kääntyi, äkkiä punastuen, ei tahtonut kuunnella kiitoksia, vaan lähti kiireesti tupaa kohti.