"Mutta minunhan piti puhua sinun isoisäsi isästä, Olav Ribbungista, ja hänen suvustaan. Kuten tiedät, oli Ingolf naimisissa Kaaretorpista kotoisin olleen Ragna Hallkelintyttären kanssa — Tora oli puuhannut pojanpojalleen tämän edullisen naimaliiton heti, kun tämä varttui mieheksi; Audun, sinun isäsi, oli jo parin vuoden vanha, kun me sukulaiset lähdimme seudulta seurataksemme vaarbelgiläisiä ja Skule-kuningasta. Torgilsin tultua hulluksi eivät Ingolf ja Ragna viihtyneet Hestvikenissä, vaan asuivat sen jälkeen enimmäkseen Kaaretorpissa. Mutta eräänä jouluna heidän ollessaan käymässä täällä päätti Ingolf lähteä sisarensa Halldiksen ja hänen miehensä mukana vuonon yli Aasiin, ollakseen siellä jonkun aikaa, ja sillä retkellä heidän veneensä kaatui, ja kaikki mukana olijat hukkuivat.

"Olav Ribbung kantoi tuon onnettomuuden semmoisella mielenuljuudella, että isäni sanoi, ettei hän ollut nähnyt kenenkään miehen kantavan kauniimmin vastoinkäymistään — ja hän asetti aina veljensä voiman ja tahdon esikuvaksi — nuo kaksoset olivat rakastaneet toisiaan niin suuresti. — Niin, häneltä hukkui siinä tytär ja poika ja vävy. Olav sanoi vain kiittävänsä Jumalaa siitä, että hänen äitinsä ja vaimonsa Astrid olivat kuolleet ennen kuin myrsky oli alkanut tuhota hänen lapsiaan. Siinä hän istui höperön poikansa kanssa, eikä hänen jälkeläisistään ollut jäljellä muita kuin Borgny, nunna, ja Audun, lapsi. Ingolfin leski meni uusiin naimisiin Elvesysselissä, etelän puolella, ja Olav suostui antamaan Audunin tämän äidin ja isäpuolen kasvatettavaksi. Olav Ribbung otti silloin lapsekseen pojan, jonka Torgils oli saanut erään Hestvikenin palvelusneidon kanssa, mutta poika ei elänyt kauan.

"Minä makasin halvautuneena kolmatta vuotta taitettuani jalkani, samoihin aikoihin jolloin Ingolf ja toiset hukkuivat. Enkä minä kantanut osaani kauniisti — minusta oli sietämättömän raskasta, koska olin nuori, että olin tullut rammaksi ja etten koskaan pääsisi papiksi. Ja silloin isä aina käski minun ottaa oppia Olav Ribbungista. — Mutta minä tiesin Olaviin koskeneen sen, ettei Audun tahtonut mennä uusiin naimisiin äitisi kuoltua, eikä asua Hestvikenissä — ja suku näytti sammuvan.

"Mutta luulisihan sen nyt puhkeavan uuteen kukoistukseen, kun te olette niin nuoret ja terveet ja kauniit, sekä sinä että vaimosi. Koeta siis ymmärtää, että minä kaipaan saada nostaa syliini sinun poikasi. Olen tuntenut neljä miespolvea — viisi, jos lasken kantaäitimme mukaan — ja tahtoisin nähdä kuudennen polven ensimmäisen miehenalun ennen kuin kuolen. Monen ei ole suotu tuntea sukuaan kuudessa polvessa. — Ja minusta olisi luonnollista, kuulehan Ingunn, jos sinunkin miehesi alkaisi kaivata sitä palavasti — hänen sukunsa on elänyt täällä Hestvikenissä ammoisista ajoista asti. Mitä arvelet, nuorikko?" sanoi hän salaperäisesti nauraen.

Olav näki, miten Ingunn punastui. — Mutta se ei ollut kaipuun ja onnen punaa; puna, joka kohosi hänen kasvoilleen, oli kuuma häpeän puna. Hänen silmänsä tummuivat ja saivat kiusaantuneen ilmeen. Olav käänsi omansa armahtavasti toisaalle.

III

Ingunn astui ulos luhdinsolaan ja jäi tuijottamaan satavaan lumeen. Korkealla ilmassa, vaaleatupruisia pilviä vasten suuret vetiset, tanssivat hiutaleet näyttivät harmailta, mutta laskeutuessaan alas ne olivat hohtavan valkeita ja painuivat kuin kimmeltävän valkoinen verho Kverndalenin suunnalla häämöttäviä valkoisia kukkuloita kohti.

Katsoessaan kotvan aikaa lumitupruun hänestä tuntui kuin hän itsekin olisi imeytynyt ilmaan ja lennellyt siellä — lyhyen tuokion; sitten hän putosi alas, niin että silmissä musteni. Hän kuvitteli samaa yhä uudelleen. Sietämätön pyörrytys, joka valtasi hänet vähän väliä, muuttui suloiseksi nautinnon tunteeksi aina, kun hän tunsi kohoavansa ilmaan — mutta kun hän putosi, ei hän nähnyt mitään; kaikki pyöri silmissä vain mustina ja harmaina viivoina.

Oli niin outoa ja äänetöntä, kun lokit olivat hiljaa — hän oli huomannut, miten ne istua kyyhöttivät lämpöisellä ilmalla joko vuoren halkeamissa tai suurilla rantakivillä. Väliin ne siirsivät itseään hiukan, mutta aivan ääneti. Alkuaikoina hänestä oli tuntunut, että nuo isot, valkoiset pitkäsiipiset linnut olivat kauneimpia maailmassa — ja niiden huutokin sai hänet merkillisen iloiselle mielelle. Hänet oli tuotu vieraaseen maahan, kauas niiltä seuduilta, missä hän oli kokenut raskaita elämyksiä. Kesällä, tullessaan aamulla ulos ja kuullessaan meren yhtämittaista hiljaista loisketta alhaalta vuoren juurelta, nähdessään ulapan edessään niin vapaana ja kirkkaana, ja kaukaisen, aution rannan toisella puolen, valkoisten, parveilevien lokkien päästellessä kirkuvia, käheitä ääniään, epätodellisina kuin aaveet — oli hän tuntenut olonsa niin keveäksi: maailma oli suuri ja avara; se, mikä oli tapahtunut jollakin hyvin, hyvin etäisellä kulmalla, ei mitenkään voinut merkitä niin paljon, ettei sitä saattanut unohtaa.

Mutta sitä mukaa kuin syksy saapui tänne vuonon rannallekin, häiritsi häntä se, ettei täällä ollut milloinkaan hiljaista. Iänikuinen pauhu ja aaltojen jyminä, merilintujen huudot, myrskyn ryske metsässä harjanteen laidoilla huimasi hänen päätään. Kulkiessaan pikimmältään pihan poikki jollekin asialle hänestä tuntui, kuin nuo äänet olisivat tunkeneet sisään hänen korvistaan ja täyttäneet melullaan koko hänen päänsä. Ja sitten tulvi mereltä usvaa ja sadetta, mikä teki hänet aivan onnettomaksi. Hän muisteli minkälainen syksy oli ollut kotona — maa kuurasta valkeana, valoisaa ja kaikuvaa parvessa, jonne kuului joka kirveenisku ja koiran haukahdus pitkien matkojen päästä; auringonpaiste, joka ensin kuulsi aamusumun takaa ja sitten halkaisi sen, sulattaen kuuran päivemmällä kasteeksi. — Hän kaipasi hiljaisuutta ympärilleen. —