Tuntui kuin hän olisi luisunut alas päivien kera, jotka lyhenivät ja pimenivät vuoden loppua kohti. Nyt hän oli pohjassa — talven selkä oli ohi; nyt alettiin nousta mäkeä ylös. Mutta sitten hän tunsikin itsensä aivan voimattomaksi ajatellessaan, että nyt olisi ollut yritettävä ylöspäin. Aurinko alkoi jo nousta yhä korkeammalle — jonkin ajan kuluttua voisi havaita päivän pitenevän toisensa jälkeen, oltavan lähestymässä yhä suurempaa ja pitempää kirkkautta, kevättä. Mutta hänestä tuntui, kuin hänen olisi pitänyt katsoa korkeaa tunturia kohti, jonne hänen oli päästävä — taakkoineen, jota hän nyt tiesi kantavansa — ja häntä huimasi ja etoi sitä ajatellessaan.
Oli hiljaista, hiljaista ilmassa, vaikka lunta pöyrysi niin — hiutaleet kierivät ympäri, mutta putosivat viimein suoraan maahan. Meri oli raudanharmaa, kun hän näki vilahduksen siitä, ja rannalta kuuluva hyrske kaikui kumeasti ja yksitoikkoisesti suojaisessa ilmassa.
Kaikki oli peittynyt lumeen — laiturille vievä tiekin oli valkoisen maton peittämä. Navetassa käyneiden tyttöjen jäljet, hänen omat jälkensä, jotka olivat tullessa näkyneet, olivat peittyneet umpeen. Ja kaikki tuo valkeus himmeni ja harmaantui parastaikaa; hämärän ensi varjo oli laskeutunut.
Alempana olevan saunan ovi ammahti auki ja ulos syöksyvän valkoisen huurun keskellä hän näki miesten vartalot tummina lunta vasten. Nämä juoksivat riihtä kohden, missä heillä oli vaatteensa, ja kierittelivät itseään lumessa matkan varrella huutaen ja nauraen. Hän tunsi Olavin ja Bjørnin, jotka olivat ensimmäiset; nämä tarttuivat toisiinsa ja väänsivät sylirysyä sekä pesivät toisiaan lumella.
Ingunn nosti maasta kaukalon, missä hänellä oli suolakalaa, ja peitti sen viitallaan. Se oli niin painava, että hänen täytyi kantaa sitä molemmin käsin eikä hän niin ollen voinut katsoa eteensä tai varoa askeleitaan; ja häntä pelotti lumen alla oleva iljanteinen kallio. Hämärä oli tihennyt, ja lumen vilinä silmissä pyörrytti häntä yhä enemmän.
* * * * *
Olav tuli tupaan ja asettui isännän istuimelle peräpenkin keskelle. Hän oli nälkäinen ja väsynyt ja nautti siitä, että tiesi nyt olevan lauantain ja aattoillan ja kolmen naisen palvelevan häntä ja kantava pöytään ruokaa.
Liesi hehkui punaisena, singoten pieniä, matalia liekkejä hiiltyneiden puiden syrjistä, mutta tuvan hämärässäkin tunsi isännän paikan haltija viihtyisyyden tunteen, joka oli tullut taloon. Pöytää pidettiin nyt aina peräpenkin edessä; isännän paikalle oli ilmestynyt patjoja ja takaseinälle oli levitetty seinävaate. Sen vieressä riippui Ættarfylgja entisellä paikallaan yhdessä Olavin suuren kahdenkäden iskumiekan ja sudenpäällä sekä kolmella sinisellä liljalla koristetun kilven kanssa. Eteläisen sängyn ympärille, missä isäntäväki nukkui, olivat ilmestyneet sinikuvioiset verhot.
Kamarista pilkotti valoa — vanhus luki siellä iltarukouksiaan laulavalla äänellä. Sanokoon sira Benedikt mitä tahansa, ajatteli Olav, mutta hänen sukulaisensa osasi sentään yhtä ja toista: rukouksetkin häneltä sujuivat kuin parhaalta papilta. Ukon päästyä loppuun kutsui Olav häntä ruoalle.
Mutta tämä vastasi, että hän tahtoi mieluummin sänkyynsä vähän olutta ja puuroa. Ingunn mätti nyt kiireesti ruokaa kuppiin ja kantoi sen hänelle. Samassa tulivat rengit ovesta — Bjørn kantaen puusylystä, jonka hän paiskasi maahan. Sitten hän lisäsi puita liedelle, aukaisi ulko-oven ja räppänän, josta varisi lunta tuleen pannen sen pihisemään. Ingunn jäi vanhuksen luo, kunnes tuli oli päässyt vauhtiin ja pahin savu ajautunut ulos. Sitten Bjørn sulki oven ja räppänän.