Ingunn tuli tupaan ja jäi seisomaan pöytänsä eteen. Hän piirsi veitsellä ristin leivän kuoreen, ennen kuin leikkasi sen kappaleiksi. Penkillä istuvat viisi miestä söivät ääneti, kauan ja perusteellisesti. Ingunn istuutui sängyn laidalle, näperteli vähän kalaa ja leipää ja oli tyytyväinen, sillä lohi oli ainakin hyvää, se oli sattunut tulemaan sopivan suolaista. — Olut oli joulun jäljiltä ja olisi voinut olla parempaa, mutta jyvät, joita hänellä oli ollut maltaina, olivat olleet niin roskaisia; niissä oli ollut puoliksi kaikenlaista rikkasiementä.
Hän vilkaisi mieheensä. Tämän tukka oli tumma, sillä se oli vielä märkä, mutta kulmakarvat ja parransänki paistoivat kullankarvaisina hänen kasvoissaan, jotka olivat punaiset ja ahavoituneet tänä iltana. Näytti siltä kuin ruoka olisi maistanut hänelle.
Talon kolme palvelusneitoa istuivat syömässä sängyn vieressä lieden ääressä. Herdis, nuorin näistä, sopotteli ja tirskui aina väliin; tuo lapsi oli niin täynnä kujeita ja naurua. Hän näytteli nyt toisille neidoille vastasaamaansa sarvilusikkaa, ja nauru purskahteli hänen suustaan lakkaamatta — hän katsoi säikähtyneesti emäntäänsä ja koetti olla siivolla, mutta ei voinut pidättää pieniä hihityksiä ja suihketta.
Palvelusväki lähti heti ulos lopetettuaan syöntinsä. Miehet olivat olleet merellä aikaisin aamulla, ja kun kirkkoon oli pitkä matka Hestvikenistä, ei aamulla ennättänyt makailla kauan — varsinkin kun keli oli niin huono.
Olav meni sukulaisensa luo — tämä tarvitsi aina pientä apua, ennen kuin asettui nukkumaan. Olav Ingolfinpoika oli erityisen puhelias juuri maatamenoajan lähestyessä ja tahtoi kuulla kalastuksesta ja kaikista päivän töistä. Ja joka vastaus, minkä hän sai nuorelta kaimaltaan, herätti hänen mielessään aina uusia ajatuksia, joista hänen täytyi saada kertoa.
Ingunn istui matalalla rahilla lieden ääressä kampaamassa tukkaansa kun Olav astui tupaan. Hän oli puoliksi riisuutunut — istui lyhythihaisessa, valkoisessa paidassa ja ahtaassa, hihattomassa, ruskeanpunaisessa sarka-alushameessa. Hänen uhkea, ruskeankeltainen tukkansa valui kuin vaippa hänen hoikalle, hiukan kumaralle vartalolleen, ja hiusten välistä hohtivat hänen hennot, valkoiset käsivartensa.
Olav meni hänen taakseen, otti käteensä kourallisen tuota liinaista harjakkoa ja painoi kasvonsa sen sisään — se tuoksui niin hyvältä.
"Ei kellään ole niin kaunista tukkaa kuin sinulla, Ingunn!" hän sanoi.
Sitten hän taivutti Ingunnin pään taapäin itseään vasten ja katsoi hänen kasvoihinsa.
"— mutta sinä olet käynyt huonon näköiseksi joulun jälkeen, kultaseni! Et saa puuhata yli voimien, en suvaitse sitä! Ja sitten sinun täytyy syödä enemmän — muuten tulet niin laihaksi, että kun tulee paaston aika, ei sinusta jää jäljelle mitään!"