Hän veti mekon ja paidan päänsä yli, istuutui lieden laidalle ja paistatti selkäänsä. Miehen paljaan yläruumiin näkeminen — lihasten liikunta maidonvalkean pinnan alla hänen kumartuessaan alas vetämään jaloistaan saappaita, herätti Ingunnin mielessä aran, tuskaisen tunteen. Toisen terveys sai hänet tuntemaan entistä selvemmin oman voimattomuutensa.
Olav hieroi lapaluitaan — pari pientä, viininpunaista veripisaraa näkyi hänen kiiltävällä ihollaan.
"Bjørn on kovakourainen saunottaja", sanoi Olav nauraen. Sitten hän kumartui nartun yli, joka makasi pentuineen säkillä lieden reunassa, ja nosti ylös yhden pennuista. Se vikisi hänen pitäessään sitä tulta vasten — sille oli juuri alkanut aueta silmät. Emä murisi hiljaa. Olav oli ostanut koiran aivan äskettäin ja maksanut tuosta poikivasta nartusta niin paljon, että ihmiset taas olivat pudistelleet päitään hänen komeille tavoilleen. Mutta koira oli aivan erikoista rotua, sillä oli silkinhienot, riippuvat luppakorvat ja lyhyt karva — hyvän vainukoiran merkit. Olav käänteli pentuja tyytyväisenä: näytti siltä, kuin niistä kaikista viidestä tulisi emänsä kaltaisia. Nauraen hän laski yhden niistä vaimonsa helmaan ja katseli huvittuneena emää, joka nyt murisi yhä uhkaavammin, vaikka ei uskaltanut käydä kimppuun.
Tuo pikkuinen, pulleavatsainen rääpäle, jonka jalat olivat vielä kovin pehmeät, kömpi ja ponnisteli Ingunnin sylissä hamuillen hänen käsiään imettävikseen. Se oli niin vetelä ja holtiton — ja yhtäkkiä Ingunn tunsi pahoinvointia; oli kuin pala olisi noussut hänen kurkkuunsa.
"Anna se emälle", pyysi hän heikosti.
Olav katsoi häneen, lakkasi nauramasta ja pani pennun takaisin emän viereen.
* * * * *
Tammikuu kului, ja helmikuu tuli ja jäädytti vuonon — meri oli ummessa kauas Jølundin eteläpuolelle. Päivät alkoivat pidetä ja valjeta. Kauempana, sulan meren luona näkyi pakkashuuruja — ja kun sitten tuli kirkkaita päiviä, jolloin taivas oli korkea ja sininen ja aurinko paistoi, muuttui koko maailma välkkyvän huurteiseksi. Olav ja Bjørn lähtivät silloin yhdessä metsälle.
Ingunn mietti vain lakkaamatta, miten kauan hän osaisi peittää tilansa. Itku nousi hänen kurkkuunsa, sillä tiesihän hän voimattoman epätoivoisesti, ettei hänen nyt tarvinnut salata mitään: hänhän oli Olavin vaimo ja Hestvikenin emäntä, ja hänen oli synnytettävä lapsi vanhaan sukuun, joka oli elänyt tällä paikalla ammoisista ajoista asti. Mutta hänestä tuntui, kuin hänen olisi täytynyt piiloutua maan alle.
Hän huomasi Olavin ymmärtäneen, mikä häntä vaivasi, mutta hän liikkui yhä jalkeilla, eikä saanut suustansa sanaakaan asiasta. Hän paastosi kuten toisetkin, vaikka nälkä kurni hänen suoliaan, niin että kipeää teki. — Hän huomasi Olavin tarkkailevan häntä salaa yhä useammin, aivan kuin ihmeissään, salainen pelko katseessaan. Ja sen jälkeen hän saattoi kuljeksia päiväkaudet äänettömänä. Ingunnin sydäntä kouristi, kun hän näki Olavin kulkevan noin, miettivänä ja ihmettelevänä. Mutta hän ei voinut sanoa mitään.