Tuli sitten muuan sunnuntai; he olivat juuri palanneet kirkosta ja olivat hetken kahden kesken tuvassa. Olav istui penkillä. Kun Ingunn meni hänen ohitseen, tarttui tämä häntä ranteeseen, eikä päästänyt häntä irti.
"Ingunn, kuule — teepäs kauniisti ja kerro Olav Ingolfinpojalle uutisesi. Minä pelkään, ettei hän elä kevääseen. Tiedäthän, miten hän odottaa sitä!"
Ingunn taivutti päätään; hän tuli hehkuvan punaiseksi.
"Kyllä", kuiskasi hän sitten tottelevasti.
Silloin mies veti hänet luokseen ja tahtoi ottaa hänet polvelleen.
"Mikä sinua vaivaa?" kysyi hän hiljaa. "Miksi olet niin onneton,
Ingunn? Potkiiko pikku vieras kovasti, vai pelkäätkö sinä?"
"Pelkäänkö?" Silmänräpäykseksi nuori vaimo kuohahti, ja hänen entinen, kiivas luontonsa sai vallan. "Etkö muka tiedä mitä se on. Ethän sinä ole ollut milloinkaan muuta kuin hyvä minulle — mutta nyt en voi olla joka hetki ajattelematta, etten minä ole sen arvoinen!"
"Ole vaiti!" Olav puristi kovasti Ingunnin kättä. Ingunn näki, että Olavin kasvot aivan kuin sulkeutuivat. Kun hän alkoi puhua, oli hänen äänensä murtunut, vaikka hän koetti puhua lempeästi ja tyynesti:
"Älä ajattele sellaista, Ingunn, mikä meidän on parempi unohtaa. Meidän ei ole hyvä herättää juuri nyt muistoja, jotka — jotka — Ja tiedäthän sinä, että minä rakastan sinua niin hellästi, etten voisi olla sinulle milloinkaan muuta kuin hyvä."
"Vielä vähemmän arvoinen minä kai olisin, jos voisin muuta unohtaa —!"