"Se on Herdis", hän sanoi, ja sitten kuului jälleen kolme lyöntiä oveen. "Päästä minut, Olav. En ole luvannut mitään niille toisille, mutta häntä olen luvannut seurata elävänä tai kuolleena."
Sitten hän työnsi minut luotaan, niin että tuuperruin lattialle, ja lähti ulos; mutta minä nousin ylös, otin kirveeni ja juoksin jäljestä. Herra armahda, jos olisin ottanut kirjani tai ristini, olisi käynyt paremmin, mutta minä en ymmärtänyt mitään. Olin nuori ja luultavasti enemmän soturi kuin pappi luonnoltani; luotin rautaan ja teräkseen silloin, kun tosi oli edessä.
Pihalle tultuani näin heidät aidan luona. Oli kuutamo, mutta taivaalla ajelehti pilviä, ja ilma oli leuto ja maa musta, sillä sinä vuonna laaksossa oli vain ajoittain lunta. Mutta oli siksi valoisa, että näin heidät edessäni pellon laidassa tullessani pihaveräjän läpi — kuollut kulki edellä kuin usvapatsas koskettaen tuskin ollenkaan maata jaloillaan. Hänen perässään juoksi Torgils, ja viimeisenä seurasin minä. Kuu tuli samassa esiin pilvestä ja minä näin Herdiksen pysähtyvän, ymmärsin mitä hän tahtoi ja huusin hänelle:
"Jos hän on luvannut seurata sinua, täytyy hänen se tehdä — mutta hän ei ole luvannut kulkea sinun edelläsi."
En muistanut käskeä häntä poistumaan Jeesuksen nimessä ja päästämään saalistaan. Nyt olimme kirkon luona, kuun valo lankesi sen kiviseinään. Kuollut liukui sisään hautausmaan portista, ja Torgils meni perästä, ja minä juoksin. — Saavuin sisään portista ja näin Herdiksen seisovan kirkon seinän luona ja ojentavan kättään Torgilsia kohti. Heilutin kirvestä kaikin voimin ja viskasin sen häntä kohti, niin että se lensi Torgilsin pään yli ja kalahti kiviseinään. Torgils kaatui maahan pitkin pituuttaan, mutta samassa he hyökkäsivät minun päälleni takaapäin ja kaatoivat minut maahan niin rajusti, että oikea jalkani katkesi kolmesta kohden — lanteesta, polvesta ja jalkaterän kohdalta. —
Sitten en tiennyt mistään ennen kuin ihmiset tulivat messuun aamulla ja löysivät meidät. Silloin Torgils oli muuttunut siksi, jollaisena sinä hänet muistat — hän oli menettänyt järkensä ja oli avuttomampi kuin vastasyntynyt lapsi, paitsi että hän osasi kävellä. Tullessaan raudan lähelle hän ulvoi kuin eläin ja kaatui maahan, vaahdon valuessa hänen suustaan — hän oli ollut asetaitoisin mies, minkä olen tuntenut. Kuulin hänen tukkansa valjenneen jo ensimmäisenä talvena.
Makasin vuoteessa vuosi vuoden jälkeen taittuneen jalkani tähden, ja ensi vuosina pakottivat haavoissa olevat luusirut jalkaani ja visva valui niistä ja haisi niin, etten tahtonut voida hengittää — ja monesti rukoilin Herraa ääneen itkien, että hän sallisi minun kuolla, sillä omasta mielestäni kärsin hirmuisesti. Mutta isäni oli luonani ja auttoi minua ja käski minun kantaa kohtaloni kuin mies ja kristitty. Viimein jalkani parani — mutta Torgils ei tuntenut minua käydessäni täällä — viisi vuotta sen jälkeen. Ja Olav Ribbung pyysi minua lähtemään pois, sillä hän ei jaksanut nähdä veljensä poikaa rampana — käytin kainalosauvoja siihen aikaan — kun hänen oma poikansa oli siihen syynä.
Olav jäi valvomaan kauan sen jälkeen, kun vanhus oli nukkunut. Onnellisia hänen sukunsa miehet eivät näyttäneet olleen. Mutta he olivat kestäneet yhtä ja toista.
Niin kuin tuo ukko, joka nukkui tuolla sängyssä. Samoin hänen toinen kaimansa, isän vaari, jonka hän oli nähnyt elävän täällä inhottavan, hullun poikansa kanssa. Olav tunsi yhteenkuuluvaisuuden polttavan itseään. Ja entä Tora, tuo vanha nainen, ja Ingolf-pappi: kaikki he olivat olleet uskolliset onnettomuudessa, uskolliset kuolleita ja kadotettuja kohtaan, jotka kuuluivat heihin.
Hän ajatteli Steinfinnin poikia — sellaisia kai olivat onnelliset. Huolettomia ja vallattomia — heille oli onnettomuus kuin myrkkyä, jonka he olivat nielaisseet. He kestivät siihen asti kunnes olivat saaneet ylenannetuksi sen — silloin he kuolivat. Ja hän näki tänä yönä niin selvästi, että sellainen oli Ingunnkin — häneenkin oli onnettomuus käynyt kuin kuoleman tauti; hän ei nousisi siitä milloinkaan. Mutta Olav oli onnekseen sellaiseksi luotu, että hän tuli toimeen ilman onneakin. Hänen isänsä eivät olleet antaneet tappion murtaa itseään, vaan olivat pitäneet koholla lippuaan niin kauan kuin siitä oli riekalettakaan, rihmaakaan jäljellä. Itse hän ei ollut tiennyt milloinkaan varmasti, katuiko hän vai ei, että oli ottanut vastaan Alf-jaarlin tarjouksen ja eronnut herransa palveluksesta — mutta hän oli ottanut sen vastaan sen naisen tähden, joka oli uskottu hänen käsiinsä jo heidän lapsena ollessaan. Ja hän oli suojeleva ja rakastava tätä, kuten oli suojellut jo poikana ollessaan, rakastanut tätä siitä hetkestä alkaen, jolloin hän ymmärsi olevansa mies. Ja vaikkei hän milloinkaan kokisi onnea hänen kauttansa, koska hänestä oli tuleva kivulloinen, kelpaamaton vaimo, ei se muuttanut asiaa, sen hän käsitti tänä yönä, vaan hän oli rakastava ja suojeleva häntä hänen viimeiseen hetkeensä asti.