* * * * *
Mutta päivän kirkkaassa valossa hän rypisti kulmiaan öisille tuumilleen. Ihminen tulee ajatelleeksi niin paljon merkillistä maatessaan valveilla. Olihan Ingunn ollut terve ja iloinen kesällä — ja kauniimpi kuin milloinkaan. Nyt hän oli aivan lamassa — mutta eihän hän ollut koskaan jaksanut kantaa taakkoja, raukka. Kun hän saisi lapsen tulisi hän taas terveeksi ja iloiseksi.
Silmänräpäyksen vilahti hänen mielessään, mahtoikohan Ingunn milloinkaan muistella jo synnyttämäänsä lasta. Hän ei ollut koskaan puhunut siitä, eikä Olavkaan ollut tahtonut ottaa sitä puheeksi. Hän oli vain kuullut, että lapsi oli ollut elossa heidän lähtiessään Ylämaasta viime kesänä.
IV
Ingunn ajatteli nykyään Eirikiä yöt päivät.
Ensimmäisinä onnen aikoina oli sekin muisto kalvennut ja muuttunut epätodelliseksi, että hänellä oli ollut pieni poika, joka oli nukkunut hänen käsivarrellaan ja imenyt hänen rintojaan pienenä, lämpöisenä ja pehmeänä — hapahkon maidonhajun huokuessa hänen ruumiistaan ja hänen kyyneltensä vieriessä pojan päälle pimeinä, synkkinä öinä. Ja hänestä oli tuntunut, kuin hänen olisi pitänyt repiä itsensä kahtia, kun hän erosi tästä ja lähti kulkemaan kohti viimeistä kauhistusta ja syvintä pimeää.
Mutta kaikki tuo raskas häämötti kuin etäinen taivaanranta kuumeöiden pimeyden ja houreen takaa, silloin kun hänet viskattiin korkealle aallon harjalle ja sieltä alas huimaaviin syvyyksiin. Hänen herätessään ihmisten ilmoille oli Olav vieressä ja otti hänet luokseen. Tultuaan onnelliseksi hänestä tuntui, kuin tuo entinen onneton Ingunn ei olisi ollut hän itse. Kului viikkoja, ettei hän ajatellut lastaan kertaakaan, tuumiskeli vain arasti ja melkein välinpitämättömästi, elikö tämä vielä. Tuskin häneen olisi kovinkaan pahasti koskenut, vaikka hän olisi kuullut sen kuolleen. Mutta väliin sukelsikin sitten esiin levoton ajatus: mitenkähän hän voi; voikohan Eirik hyvin — vai vaivaakohan häntä jokin siellä vieraiden ihmisten luona. Ja noiden kaukaisten, kalvenneiden, viimevuotisten surkeuden muistojen keskeltä tunkeutui esiin — äkkiarvaamatta ja elävänä — hento, jatkuva lapsen itku, jota ei hillinnyt mikään muu kuin äidinrinta pieneksi hetkeksi. Nyt sattui totuus häneen kuin kova, armoton isku: hän oli työntänyt avuttoman itkevän rintalapsensa vieraiden ihmisten hoitoon ja jossakin kaukana maailmalla se itki ehkä juuri nyt äitiään tikahtuakseen. Mutta hän torjui nuo ajatukset kaikin voimin. Lapsen kasvatusäiti näytti hyvältä ihmiseltä — ehkä hän oli armollisempi kuin se äiti, joka oli lapsen synnyttänyt. Ei. Hän karkotti väkisin ajatuksensa. Ja muisto Eirikistä kalpeni taas. Hän oli täällä Hestvikenissä, oli Olavin vaimo ja hänellä oli sanomattoman hyvä olla. Ja hän tunsi nuoruutensa ja kauneutensa puhkeavan uuteen kukkaan. — Hän painoi päänsä alas hehkuvan kainona ja iloisena, kun mies vain katsoikin häneen.
Mutta sitä mukaa kuin uusi lapsi kehittyi hänen sisällään, niin —. Ensin se oli ollut kuin kalvava väänne rinnassa, joka oli pyörryttänyt ja kääntänyt hänen mieltään pelosta, että se saattaisi loihtia esiin varjoja Olavin ja hänen välilleen, ja sitten se oli muuttunut taakaksi, joka painoi häntä ja oli tiellä kaikkialla, missä hän liikkui, olkoonkin että hän kaikkien muiden mielestä täytti tärkeimmän tehtävänsä synnyttämällä uuden vesan vanhaan sukuun. Olav Ingolfinpoika ei puhunut mistään muusta. Jos hän olisi ollut Norjan kuningatar, ja maan rauha ja hyvinvointi olisi riippunut odotetusta lapsesta miespolven ajaksi, ei vanhus olisi voinut pitää sitä sen suurempana merkkitapahtumana kuin sitä, mikä nyt oli ovella. Mutta naapuritkin antoivat nuoren emännän tietää hänet kohdatessaan, että he pitivät sitä iloisena uutisena. Seitsenvuotisesta pojasta asti Olav Auduninpoika oli ollut ainoa, jonka voitiin toivoa vievän eteenpäin Hestvikenin sukua, ja siitä ajasta asti hän oli kulkenut vierailla seuduilla, kaukana kotipuolestaan. Vuosien kiertelyn jälkeen hän oli palannut isiensä perintöturpeelle. Kun hänen ja hänen vaimonsa ympärille nyt alkoi kertyä lapsia, palautuisivat asiat viimeinkin oikeille raiteille.
Hänen omat palkollisensakin ottivat osaa tulevaan tapahtumaan. He olivat pitäneet Ingunnista alusta alkaen, koska hän oli niin suloisen näköinen ja lempeä ja hyvää tarkoittavainen, ja heitä oli säälittänyt nähdessään, miten kerrassaan taitamaton hän oli taloustoimissa. Ja nyt he säälivät häntä nähdessään, miten surkeavointinen hän oli. Hän tuli kalman kalpeaksi heti, kun vain pistäytyikin kotaan, silloin kun siellä keitettiin hylkeenlihaa tai merilintua ja muisti, ettei hän ollut tottunut kotiseudullaan tuohon rasvan hajuun. Palvelusneidot nauroivat ja työnsivät hänet ulos: "Kyllä me selviämme ilman sinuakin, emäntä!" Hän ei jaksanut nousta jakamaan ruokaa hien nousematta helminä hänen otsalleen — ja vanha karjakko työnsi hänet varovaisesti penkille istumaan pinoen pieluksia hänen selkänsä taa ja sanoi nauraen: "Anna minun olla ruokaemäntä tänään, Ingunn. Sinähän tuskin kestät jaloillasi, lapsi raukka!" Hän näki tämän vapisevan väsymyksestä istuessaankin. He pelkäsivät myös, miten hänen kävisi. Hän ei näyttänyt jaksavan enää juuri mitään. Ja nyt oli vielä kolme kuukautta määräaikaan, hänen omien sanojensa mukaan.
Olav oli ainoa, joka ei milloinkaan ilmaissut iloaan tulevan lapsen johdosta — ja talonväki pani sen merkille. Mutta Ingunn mietti mielessään, että kun poika oli tullut maailmaan, ei se voinut olla vähemmän ihmeellinen isänsä silmissä kuin kaikkien muiden. Ja katkeruus, jota hän itse kauhistui, vuodatti uusia pisaroita.