Ei rakkauden rahtuakaan hän tuntenut kantamaansa lasta kohtaan, vaan ikävöi Eirikiä ja tunsi kaunaa uutta tulokasta kohtaan, jota odottivat kaiken maailman ihanuudet ja jota kaikkien kädet olivat valmiina vastaanottamaan, kun se ilmestyi. Ja hänestä alkoi tuntua, kuin Eirik olisi hylätty ja viskattu pimeyteen tämän lapsen tähden. Nähdessään ihmisten katsovan häneen lempein ja hellin silmin, näkevän vaivaa säästääkseen häntä ja hänen voimiaan, välähti hänen mielessään: kun minä kannoin Eirikiä, täytyi minun piiloutua loukkoon; kaikkien silmät kivittivät minua pilkalla, vihalla, surulla ja häpeällä; Eirikiä vihasivat kaikki ennen kuin hän oli syntynyt — itsekin vihasin häntä. Hän istui ommellen ja muisti, miten hän oli horjunut seinien väliä ensimmäisten polttojen tultua: ja Tora aukoi myttyään, jossa oli lapsenriepuja, huonoimpia ja vanhimpia, mitä hänellä oli omien lastensa jäljiltä. Ja hän, lapsen äiti, oli ajatellut: se on tarpeeksi hyvää, liiankin hyvää tuolle —. Palvelusneito, joka istui hänen luonaan, katsoi ihmeissään emäntäänsä — Ingunn repi kärsimättömästi hienoa villakapaloa, jota hän päärmäsi, ja heitti sen luotaan. — Eirik oli nyt vuoden vanha, tai vähän yli. Ingunn istui tuvan edessä kerran ensimmäisten kesäisten iltojen saavuttua ja katseli Bjørnin ja Gudridin pienintä lasta, joka kömpi, konttasi, kellahti kumoon ja nousi taas pystyyn, kellahti uudelleen istualleen pihamaan vihreälle nurmelle. Hän ei kuullut sanaakaan Gudridin puhetulvasta. Pikku Eirik — tuollainen paljasjalkainen, köyhästi puettu lapsi sekin oli köyhien kasvatusvanhempiensa luona.

* * * * *

Vanha Olav kuoli viikko helluntain jälkeen, ja Olav Auduninpoika piti hänelle komeat hautajaiset. Niiden emäntien joukossa, jotka tulivat Hestvikeniin auttamaan Ingunnia valmistuspuuhissa, oli myös Signe Arnentytär, joka äskettäin oli naitettu Skikkjustadiin. Häntä nuorempi sisar, Una, oli hänen mukanaan, ja kun hautajaisvieraat lähtivät kotiin, sai Olav taivutetuksi Arnen ja papin jättämään Unan Hestvikeniin, että Ingunn saisi olla viimeiset ajat kokonaan erillään työstä ja huolista.

Olavia suututti, kun hän ei voinut olla huomaamatta, ettei Ingunn pitänyt tytöstä, vaikka tämä oli reipas ja auttavainen, hilpeä ja sievän näköinen — pieni, hentorakenteinen, keveäliikkeinen ja vikkelä kuin västäräkki, vaaleatukkainen ja sinisilmäinen. Olav itse oli alkanut pitää paljon pikkuserkuistaan. Hänen oli vaikea tutustua ihmisiin, kun hän oli niin pidättyväinen ja harvasanainen, mutta hänellä ei ollut mitään useimpia ihmisiä vastaan. Hän tyytyi heihin sellaisina kuin he olivat, vikoineen ja hyveineen, iloitsi tavatessaan tuttavia, eikä ollut vastahakoinen solmimaan ystävyyttä niiden kanssa, joista hän piti, kunhan hän sai aikaa tointua ujoudestaan.

* * * * *

Olav Ingolfinpoika oli kerännyt hyviä hirsiä kartanolle, ja jo edellisenä syksynä Olav Auduninpoika oli parannellut niillä rakennusten huutavimpia vikoja. Navetan hän repi kokonaan tänä kesänä ja pystytti sen uudelleen, sillä entinen oli sellainen, että lehmät seisoivat kuin suossa syksyisin, ja talvisin satoi lunta sisään ja siellä oli melkein yhtä kylmä kuin ulkona.

Eräänä lauantai-iltana oli talonväki kokoontunut ulos pihamaalle. Oli kaunis, lämmin kesäilma; ensimmäiset heinäsuovat levittivät makeaa tuoksua ja lehmuksen lemu leyhyi vuorelta karjarakennusten takaa. Navetan seinät olivat jo pystyssä ja ensimmäiset kattohirret paikoillaan; mahtavan kattohirren toinen pää oli tanhualla ja toinen nojallaan päätyä vasten, johon miehet sen olivat jättäneet pyhien saapuessa.

Talon nuoret rengit ottivat nyt huvikseen vauhtia ja juoksivat hirren selkää ylös, koettaen korkealleko he pääsivät. Hetken kuluttua toiset miehetkin tulivat mukaan, myös isäntä itse — ja siinä oli remua ja hälinää joka kerran, kun jonkun täytyi hypätä alas. Ingunn ja Una istuivat tuvan seinämällä. Silloin Olav huusi neidolle:

"Tule tänne, Una — nyt nähdään, miten varma sinä olet!"

Neito pani nauraen vastaan, mutta kaikki miehet tunkeutuivat hänen ympärilleen — hän oli nauranut heille, kun heidän oli täytynyt hypätä alas keskikohdalta — itse hän osasi tietysti juosta ylös asti —. Ja viimein he vetivät hänet mukaansa väkisin.