Tyttö työnsi miehet nauraen tieltään, otti vauhtia ja juoksi kappaleen matkaa hirttä ylös, mutta sitten hänen täytyi hypätä alas. Hän yritti uudestaan ja pääsi nyt paljon korkeammalle — seisoi siellä silmänräpäyksen huojuen, notkeana ja hoikkana, kädet levällään ja pienet jalat ohuissa, kannattomissa, varpaattomissa kesäkengissä, koukistuneina hirren pintaan kuin pikkulinnun kynnet. Mutta sitten hänen täytyi taas hypätä sivulle aivan kuin tiainen, joka ei saa jalansijaa seinänraossa. Olav seisoi alhaalla ottamassa vastaan. Nytkös neito oikein innostui, juoksi ylös kerta toisensa jälkeen, Olavin juostessa takaperin hirren alle, jossa hän otti tämän nauraen syliinsä joka kerran, kun toinen hyppäsi alas. — Kukaan ei huomannut siinä mitään ihmeellistä ennen kuin Ingunn seisoi heidän luonansa hengästyneenä, ruskeatäpläiset kasvot lumivalkeina:
"Jättäkää jo!" hän kuiskasi läähättäen.
"Eihän tämä ole vaarallista", lohdutti häntä Olav nauraen, "näethän sinä, että otan hänet vastaan."
"Näen kyllä." — Olav katsoi vaimoonsa ihmetellen; tämä oli itkuun purskahtamaisillaan. Yhtäkkiä Ingunn huusi itkun ja pilkkanaurun sekaisella äänellä, heilauttaen päätään tyttöä kohti:
"Katsokaa häntä — hän ei ole niin tyhmä, ettei ymmärtäisi hävetä."
Olav kääntyi Unaa kohden — tämä oli lehahtanut punaiseksi ja oli nolon näköinen. Hitaasti nousi nyt punastus miehenkin kasvoille.
"No johan sinä olet järjiltäsi, Ingunn!"
"Minä tarkoitan", huusi vaimo raivosta kirkuen, "ettei tuo tuossa ole turhanpäiten Likaparran jälkeläisiä — ja hän ja sinä olette kai enemmän yhdenlaiset kuin —"
"Pidä suusi", sanoi Olav vihastuneena. "Sinun pitäisi ymmärtää hävetä — mikä sinä olet puhumaan minulle noin —!"
Hän keskeytti puheensa, sillä hän huomasi toisen räpyttävän silmiään aivan kuin joku olisi lyönyt häntä kasvoihin. Sitten hän aivan kuin lyyhistyi kokoon heikkoudesta — ja mies tarttui häntä käsivarteen.