"Lähde sisään minun kanssani", hän sanoi levollisesti ja talutti hänet yli pihan. Ingunn nojasi häneen silmät ummessa, ja kulki niin raskaasti, että jalat tuskin nousivat maasta; Olavin oli melkein kannettava häntä. Sisimmässään hän raivosi, hän luuli toisen tahallisesti tekeytyvän kurjemmaksi kuin oli.
Mutta istutettuaan hänet penkille ja nähtyään, miten surkean ja onnettoman näköinen tämä oli, hän meni hänen luokseen ja silitti hänen poskeaan:
"Ingunn — oletko sinä menettänyt järkesi — kuinka voit paheksua sitä, että minä leikin oman sukulaiseni kanssa?"
Toinen ei sanonut mitään, ja Olav jatkoi:
"Se näyttää pahalta — hyvin pahalta, ymmärräthän sen itsekin. Una on ollut meidän luonamme neljä viikkoa ja auttanut sinua niin paljon kuin on ehtinyt — ja tämä on sinun kiitoksesi! Mitä luulet hänen ajattelevan siitä?"
"Se ei liikuta minua", sanoi vaimo.
"Mutta liikuttaa minua", vastasi Olav terävästi. "Eikä meidän ole viisasta", sanoi hän lempeämmin, "saattaa ihmisiä puhumaan pahaa itsestämme. Se sinun täytyy ymmärtää itsekin."
Olav meni ulos ja tapasi Unan kodasta; tämä seisoi perkaamassa kalaa iltaseksi. Mies meni hänen luokseen ja jäi seisomaan hänen viereensä niin onnettomana, ettei tiennyt mitä sanoa. Silloin toinen hymyili ja sanoi:
"Älä ajattele sitä enää, serkku, — ei Ingunn voi mitään sille, että hän on nykyään niin kiukkuinen ja mahdoton, raukka. Pahinta on", sanoi hän pitäen ilmassa pientä sinttiä ja antaen kissan tavoitella sitä, "etten minä voi olla avuksi teille, Olav, sillä olen huomannut jo jonkin aikaa, ettei hän näe minua mielellään täällä, niin että minun lienee kai paras lähteä Signen luo huomenna."
"Minusta on kauhea häpeä, että hän — että sinun täytyy lähteä meiltä sillä tavoin. Ja mitä aiot sanoa Signelle ja sira Benediktille syyksi siihen, ettet jäänyt tänne?"