"Onhan heillä sen verran järkeä, etteivät suutu sellaisesta."
"Ingunn tulee itse olemaan eniten pahoillaan", keskeytti Olav hänen puheensa — "kun hän tulee entiselleen ja käsittää loukanneensa niin syvästi vierastamme ja sukulaistamme."
"Eikö mitä, silloin hän muistaa tuskin koko tapausta. Älä ole suotta pahoillasi, Olav." Tyttö kuivasi kätensä, laski ne hänen olalleen ja katsoi häneen kirkkailla, vaaleilla silmillään, jotka muistuttivat niin suuresti Olavin omia.
"Sinä olet niin hyvä", sanoi Olav epävarmasti ja kumartui sitten suutelemaan häntä suulle.
Hän oli aina tervehtinyt sisaruksia suuta antamalla heidän tavatessaan ja erotessaan. Mutta hän tunsi pienen, hykerryttävän pelon vallassa, ettei tämä ollut sellainen suudelma, joka kuului lähisukulaisten tervehdykseen, jotka pitävät itseään vähän mökkiläisiä parempina. Hän antoi huuliensa viipyä noilla raikkailla, viileillä neidonhuulilla, ei olisi tahtonut päästää niitä, ja piti toisen solakkaa vartta itseään vasten, tuntien äkillistä, keveää mielihyvää.
"Sinä olet niin hyvä", kuiskasi hän uudestaan suudellen tyttöä toistamiseen, ennen kuin päästi hänet käsistään ja lähti ulos.
— Ei tuo ollut synti, ajatteli hän hymyillen korskeasti. Mutta hän ei voinut unohtaa Unan raikasta suudelmaa. Se ei ollut aivan — asiaankuuluva. Mutta ei sitä kannattanut tuumia. Hän oli ollut vihainen Ingunnille, ei ollut osannut aavistaa, että tämä voisi käyttäytyä niin järjettömästi ja rumasti. Mutta Una oli kai oikeassa — ei pitänyt välittää siitä, mitä tuo raukka sanoi tai teki nykyhetkellä.
Mutta kun hän oli saattanut Unan messun jälkeisenä päivänä Skikkjustadiin — oli pienempi Olavinmessu — ja ratsasti yksin kotiin päin, riehahti suuttumus uudestaan hänen mielessään. Semmoinenko Ingunnista oli tullut, että hän epäili miestään mitä pahimmin siksi, että hän itse oli langennut syntiin? Mutta nyt hän muisti hänen osoittaneen vastenmielisyyttä hänen sukulaisneitojaan kohtaan jo ennenkin, edellisenä syksynä, jolloin häntä ei vaivannut mikään. Hän oli mustasukkainen — hän oli jo Frettasteinissä ollut kärkäs löytämään vikoja toisissa naisissa — niissä harvoissa, joita siellä kävi. Eikä se ollut kaunista.
Olav oli vihainen vaimolleen. Ja miksi hänen oli tarvinnut puhua Torgils Likaparrasta. Kaikki se vastenmielisyys mitä hän oli lapsesta saakka hämärästi tuntenut tuota mielipuolta kohtaan, oli muuttunut selväksi, vihansekaiseksi kauhuksi hänen kuultuaan tarkemmin Torgils Olavinpojan elämästä. Hän oli ollut naistenraiskaaja, jonka Jumala viimein oli lyönyt maahan, suvun häpeä. Hänet ihmiset muistivat, mutta toisia Olavinpoikia, jotka olivat eläneet ja kuolleet kunnialla, ei muistanut enää kukaan. Voihan hän yhtä hyvin muistuttaa näitä — Olavista tuntui aina pahalta, kun hänen sanottiin muistuttavan Likapartaa. Mutta häntä harmitti, että hän tunsi aivan kuin kuoleman henkäyksen niskassaan joka kerran, kun hänen oli kuultava se.
Naisiinmeneväksi ei edes hänen pahin vihamiehensä olisi voinut häntä sanoa. Kaikkina niinä vuosina, jolloin hän oli elänyt maanpaossa, muisti hän tuskin katsoneensa naisiin. Barnim-enon kehoittaessa häntä ottamaan kauniin myllärintyttären jalkavaimokseen siksi aikaa, jolloin hän oli Høvdinggaardissa, oli hän kieltäytynyt. Kaunis hän kyllä oli, ja Olav oli huomannut hänen olevan suostuvaisenkin, — mutta hän oli ajatellut olevansa tavallaan nainut mies, jonka oli oltava uskollinen, vaikka eno kiusasi häntä siitä ja nauroi ja nimitti häntä Ketilløgiksi. Sen köyhän, kalvakan palvelusneidon hän oli ottanut sisään yhdeksi illaksi, kun hän oli tullut kaupunkiin muutaman nuoren miehen kanssa maalta, ja he olivat olleet sikahumalassa. Aamulla herätessään hän oli joutunut puheisiin tytön kanssa, ja sen jälkeen hän oli tuntenut jonkinlaista kiintymystä häneen — tämä oli erilainen kuin toiset sen tapaiset neidot, ymmärtäväinen ja hiljainen; ja hän piti sellaisista miehistä, jotka eivät viitsineet reuhata ja vehdata ja pitää ääntä majalassa. Ja sitten hän oli tullut käväisseeksi hänen luonaan toimittaessaan enonsa asioita kaupungissa. Usein hän meni sinne vain syömään eväitään ja tilasi olutta: hän piti niin paljon tytön hiljaisista liikkeistä tämän kallistaessa kannua ja kantaessa astioita pöytään. Mutta tuo hänen ystävyytensä ei ollut kovin suuri synti — eikä yksikään järkevä ihminen olisi keksinyt syyttää häntä uskottomaksi Ingunnia kohtaan hänen takiansa. — Hän oli muuten usein muistanut tyttöä sen jälkeen —? toivonut, ettei tämä ollut joutunut vaikeuksiin auttaessaan häntä pakenemaan jaarlin luo ja sitten matkalle. Hän olisi tahtonut tietää, oliko tämä osannut kätkeä häneltä heidän erotessaan saamansa rahat toisilta majalan palvelijoilta ja oliko hän tehnyt, mitä usein oli uhannut: lähtenyt tuosta majalasta pyhän Klaran luostariin nunnien palvelijaksi. Hän oli oikeastaan liian hyvä olemaan siellä, missä oli.