— Tuo salainen verivelka teki hänet levottomaksi — hän tunsi itsensä turvattomaksi pahan voimaa vastaan, kuten mies, jonka on taisteltava, vaikka hän tuntee sisällään salaisen ruhjevamman. Vaimon pitkä kivulloisuus ja järjettömyys — ja sitten se, ettei tämä itse suonut hänen kokonaan unohtaa sitä, mikä täytyi unohtaa — kaikki tämä sai hänen mielensä levottomaksi, araksi. Ja hän tunsi vienoa nautinnon väristystä muistaessaan, miten hyvältä hänestä oli tuntunut painaa Unaa itseään vasten.
Häntä suututti, kun hän ajatteli Ingunnia — tämän mieletön käytös tuota hyvää, kaunista lasta kohtaan oli koko onnettomuuden syy.
Mutta siihen täytyi suhtautua kärsivällisesti — Ingunnilla ei ollut nykyään helpot päivät.
Mutta samana iltana Ingunn sairastui; hänen aikansa tuli niin äkkiä, että ennen kuin apunaiset olivat ehtineet perille, oli kaikki kestetty. Vain Ingunnin omat palvelusnaiset olivat hänen luonaan lapsen tullessa maailmaan — ja nämä kertoivat perästäpäin itkien Olaville olleensa aivan kuin päästä pyörällä pelosta ja tottumattomuudesta. He luulivat pojan eläneen, kun he nostivat sen lattialta, mutta se oli kuollut heti sen jälkeen.
Olav ei muistanut nähneensä milloinkaan ihmistä, joka olisi muistuttanut niin paljon rikkoutunutta, aaltojen huuhtomaa, rannalle ajautunutta hylkytavaraa, kuin Ingunn maatessaan yhdessä mykkyrässä seinän vieressä. Hänen paksu, vaalea tukkansa hasatti pitkin sänkyä, ja turvonneista, itkettyneistä kasvoista tuijottivat silmät tummina, täynnä pohjatonta hätää. Olav istuutui sängynlaidalle, otti hänen toisen, kostean kätensä omaansa ja laski sen polvelleen omansa alle.
Toinen palvelusneidoista toi käärön, aukaisi sen ja näytti Olaville hänen poikansa ruumista. Olav katsoi hiukan tuota pientä, sinertävää, kuollutta ruumista, ja äiti purskahti uudestaan rajuun itkuun. Mies kumartui silloin kiireesti hänen ylitseen pyytäen:
"Ingunn, Ingunn, älä itke noin —!"
* * * * *
Itse hän ei kyennyt tuntemaan surua poikansa kuoleman johdosta. Tavallaan hän kyllä ymmärsi menetyksen suuruuden — ja hänen sydämensä kuristui kokoon, kun hän ajatteli, että poika oli kuollut kastamattomana. Mutta hän ei ollut saanut rauhaa syventyäkseen tuntemaan iloa — hän oli tuntenut vain epäselvää, hapuilevaa mustasukkaisuutta mennyttä kohtaan, huolta Ingunnin tähden ja toivoa, että tämä kauhun aika pian päättyisi. Mutta hän ei ollut milloinkaan jaksanut ajatella todeksi sitä, että kaiken loppuna oli oleva pojan syntyminen taloon — pienen pojan, jonka hän saisi kasvattaa mieheksi.
Lapsen äiti ei ollut kovin heikko maatessaan vuoteessa, sanoivat naapurin emännät, jotka nyt olivat talossa auttamassa ja hoitamassa häntä. Mutta kun tuli aika nostaa hänet istumaan sänkyyn päivisin, ei hänellä ollut vähääkään voimaa. Hän tuli läpimäräksi hiestä aikoessaan sitoa itse tukkansa ja panna päähänsä hunnun. Ja kului pyhä toisensa jälkeen hänen tulematta niin vahvaksi, että olisi jaksanut ajatella kirkkoon lähtöä.