Ingunn makasi päivät päästään vuoteellaan pukeutuneena, kasvot seinään käännettyinä. Hän mietti sitä, että hän oli itse aiheuttanut tämän lapsen kuoleman. Rakkaudettomasti hän oli ajatellut sitä sen ollessa hänen kohdussaan ja hapuillessa äidin sydänjuuria. Ja nyt se oli kuollut. Jos hänen luonaan olisi ollut joku viisas vaimo sen syntyessä, olisi se varmaankin jäänyt eloon, sanoivat emännät. Mutta Ingunn oli väittänyt kivenkovaan heidän käydessään täällä kesällä katsomassa, miten hän jaksoi — ettei hän odottanut sitä ennen kuin Pärttylinmessuksi. Sillä hän oli pelännyt noita viisaita naapurinvaimoja — pelännyt, että he huomaisivat ja kertoisivat pitkin pitäjää Olav Auduninpojan vaimolla olleen lapsen jo tätä ennen. Ja sinä aamuna, jolloin hän oli herännyt ja tuntenut, että nyt se syntyisi, oli hän noussut vuoteesta kuten tavallisesti ja pysytellyt pystyssä niin kauan kuin suinkin. Mutta tätä Olav ei saisi milloinkaan tietää.

Lopulta kirkkoonmenoa ei enää voinut lykätä — Mikonpäivän jälkeisenä messupyhänä Ingunn Steinfinnintyttären täytyi antaa taluttaa itsensä sinne. Olav oli saanut tietää siellä olevan neljä lapsivuodevaimoa kirkotettavana; yksi näistä oli erään pohjoislaakson suurimman talonpojan vaimo, joka oli nyt saanut perillisen; kirkko täyttyisi kai puoleksi ainoastaan hänen suvustaan ja ystävistään, jotka tahtoivat olla mukana uhraamassa. Olavin oli vaikea ajatella Ingunnia polvillaan kirkon oven edessä, avuttomana, tyhjin käsin, toisten laskeutuessa maahan palava kynttilä kädessään — sillä aikaa, kun kirkossa kaikui Davidin psalmi synnyttäjävaimoille: Kuka rohkenee nousta Herran vuorelle ja seisoa hänen pyhällä sijallaan? Se, jonka kädet ovat viattomat, ja sydän puhdas —. Hän on saava siunauksen Herralta — ja vanhurskauden autuutensa Jumalalta —. Ingunnin ja hänen korvissaan se oli soiva kuin tuomio —.

Olav oli pelännyt joutumista sira Benediktin läheisyyteen siitä päivästä asti, jolloin Ingunn oli karkottanut Una Arnentyttären talosta niin häpeällisesti. Mutta sitten hän ratsasti papin luo eräänä päivänä ja pyysi tätä tulemaan heille Ingunnia lohduttamaan.

Sira Benedikt oli käskenyt, että kaikki kastamattomat lapset oli haudattava ulkopuolelle kirkonaidan; kukaan ei saanut kuopata niitä, kuten itsestään kuolleita eläimiä, eikä kaivaa niitä jonnekin metsän perukoille, kuten pahantekijöitä. Hän nuhteli ankarasti niitä, jotka uskoivat kummituksiin: kuolleet pikkulapset eivät voineet kummitella, hän sanoi, sillä ne olivat paikassa, jonka nimi oli Limbus Puerorum, ja sieltä ne eivät päässeet milloinkaan; mutta niiden oli hyvä olla siellä. Pyhä Augustin, viisain kaikista kristityistä oppi-isistä, kirjoittaa että mieluummin hän olisi yksi noista lapsista, kun kokonaan syntymätön. Mutta se, että ihmiset kammovat kuin kuolemaa paikkoja, mihin lastenruumiita on haudattu, johtuu siitä, että heillä itsellään on tunnollaan sellaisia syntejä, että perkele on saanut valtaa heihin ja voi eksyttää heitä. Sillä onhan selvä, että paikka, missä äiti on surmannut lapsensa, on kuin perkeleen ja hänen laumojensa alttari, missä he mielellään oleksivat sen jälkeen.

Pappi oli heti halukas lähtemään mukaan. Olav Ingolfinpoika oli uskonut vahvasti kummituksiin ja luuli itsekin kerran mananneensa sellaisen rauhaan. Sira Benedikt oli siis erittäin innokas päästämään Ingunnin moisesta harhaopista ja lohduttamaan häntä.

Ingunn istui kelmeänä ja laihana kädet ristissä helmassa kuunnellen heidän kirkkonsa pappia, kun tämä selitti hänelle Limbus Puerorumia. Siitä oli kirjoitettuna eräässä kirjassa — muuan munkki Irlannista oli ollut temmattuna tuonelaan seitsemän vuorokautta ja oli nähnyt helvetin, kiirastulen ja taivaan; hän oli myös käynyt siellä, missä nuo kastamattomat lapset olivat. Se oli ollut vihreä laakso, missä taivas aina oli pilvessä merkiksi siitä, että sitä autuutta, joka on Jumalan kasvojen näkemisessä, he eivät ikinä voisi saavuttaa, mutta pilvien välistä hohti heidän luoksensa valoa merkiksi Jumalan hyvyydestä noita lapsia kohtaan. Ja nämä näyttivät viihtyvän hyvin ja olevan iloissaan. He eivät kaivanneet taivasta, koska eivät tienneet sen olemassaolosta, mutta eivät myöskään ymmärtäneet olevansa päästetyt helvetin tuskista, koska eivät olleet kuulleet siitäkään. Siellä he leikkivät laaksossaan räiskyttäen vettä toinen toisensa päälle, sillä siellä on hyvin alavaa ja paljon lampia ja puroja.

Olav keskeytti:

"Minusta tuntuu, sira Benedikt, että moni voisi toivoa kuolleensa pienenä ja kastamattomana."

Pappi vastasi:

"Kiirastulesta meidät kutsutaan suuren perinnön osalle, Olav. Ja on kunnia olla mies."