"Pääsevätkö vanhemmat käymään siellä?" kysyi Ingunn hiljaa, "— katsomaan lastensa leikkiä?"
Pappi pudisti päätään.
"Heidän täytyy kulkea omaa tietään, ylös tai alas — mutta tuon laakson ohi se ei vie koskaan."
"Silloin minusta Jumala on julma!" huudahti vaimo kiivaasti.
"Me ihmiset sanomme niin helposti noin", vastasi pappi, "silloin kun hän ei tee meidän tahtomme mukaan. Sinusta ja miehestäsi olisi ollut tärkeätä, että tuo lapsi olisi jäänyt eloon — hänet oli siitetty suuren omaisuuden perilliseksi ja suvun jatkajaksi. Mutta jos nainen kantaa lasta, joka ei ole oleva muuta kuin hänen häpeänsä todistus eikä perivä muuta kuin äitinsä maidon — silloin ei äidinsydän ole aina varsin luotettava. Voi käydä niin, että hän piiloutuu ja synnyttää sen salassa, tuhoaa lapsensa ruumiin ja sielun, antaa sen vieraiden käsiin ja iloitsee päästessään kuulemasta ja näkemästä sitä."
Olav hyppäsi pystyyn ja tarttui vaimoonsa tämän pyörtyessä. Toinen polvi maassa hän koetti pitää tätä pystyssä sylissään; pappi kumartui ja irrotti nopeasti päähineen, joka oli kierretty kaulan ympäri ja kiristi. Valkoiset kasvot, jotka retkahtivat taapäin miehen käsivarrelta jättäen paljaaksi kurkun kaaren, näyttivät kuolleilta.
"Laske hänet alas", sanoi pappi, "ei, ei, ei sängylle, vaan penkille, että hän tulee maanneeksi suorana." Pappi puuhasi sairasta autellen.
"Sinun vaimosi ei ole vahva?" tiedusti pappi vakavasti ollessaan lähdössä pois. Olav seisoi pidellen hänen hevostaan.
"Ei", vastasi tämä. "Hän on ollut heikko ja hento aina — minä tiedän sen, sillä mehän olemme kasvintoverit ja olen tuntenut hänet lapsesta asti."