Varhain seuraavana keväänä valmistautui herttua Haakon ryöstöretkelle Tanskaa vastaan. Tanskan kuningas pakotettaisiin tekemään sovinto maanpakoon ajamiensa valtaherrojen kanssa sellaisilla ehdoilla, jotka he ynnä norjalaiset sanelisivat hänelle.

Olav Auduninpoika lähti Tunsbergiin, hän oli paroni Tore Haakoninpojan alipäälliköltä. Hän ei ollut yksinomaan iloinen siitä, että hänen tuli olla poissa kotoa tämä kesä. Hän alkoi juurtua Hestvikeniin. Se oli hänen perintökartanonsa ja kotipaikkansa — ja hän oli ollut niin kauan koditon ja turvaton. Sitä mukaa kuin hän sai kohotetuksi omaisuutensa rappiotilasta ja näki, että lähde, joka niin kauan oli ollut kuivunut, nyt jälleen oli ruvennut virtaamaan ja tuottamaan tuloja, sekä huomasi itse alkavansa ymmärtää talonhoitoa ja kalastusta — häntä alkoi miellyttää tuo ponnistelu ja huolenpito omastaan. Hän olisi tahtonut saada Bjørnin kartanonhoitajaksi, mutta Bjørn ei ruvennut. Loppujen lopuksi Bjørn lähti Olavin aseenkantajaksi ja saattomieheksi, ja eräs Leif niminen mies jäi hoitamaan Hestvikeniä emännän kanssa.

Olav oli myös hiukan levoton Ingunnista — tämä oli joutuva uudelleen lapsivuoteeseen juhannuksen korvilla. Ingunn oli kyllä ollut paljon terveempi nyt kuin edellisellä kerralla, jaksanut täyttää tehtävänsä ja osansa talon hoidosta koko ajan — ja hän oli nyt tottunut töihinsä eikä ollut enää yhtä mahdoton kuin heidän ollessaan vastanaineita. Mutta Olav oli sittenkin levoton juuri siksi, että hän käsitti Ingunnin odottavan tätä lasta malttamattomasti. Jos nyt onnettomuus kohtaisi sitä, sortuisi hän varmaan kokonaan suruun. Ja oli kuin hänellä olisi ollut paha aavistus. Hän ei osannut ajatella, että näkisi kotonaan lapsen palatessaan sinne syksyllä.

* * * * *

Jo Tunsbergissä Olav tapasi maanpakolaisuutensa aikaisia tuttavia, minne kääntyikin. Monet Alf-jaarlin entiset miehet olivat tulleet tapaamaan surmatun päällikkönsä lankoa ja vaativat, että Tore-herran oli otettava heidät mukaansa. Tanskalaisten maanpakolaistenkin ja heidän miestensä parista, joita vilisi kaupungissa, hän löysi monta jaarlinaikaista tuttavaa. Ja eräänä päivänä saapui satamaan lätinmaalainen laiva tuoden viestejä tanskalaisilta herroilta Konungahellasta; laivan päällikkö, Asger Maununpoika, oli kotoisin Vikingavaagista, ja hän ja Olav olivat olleet ystäviä siihen aikaan, kun Olav oli Høvdinggaardissa; he olivat myös kaukaisia sukulaisia. Illalla Olav lähti kaupungille tanskalaisen sukulaisensa kanssa ja otti oikein hyvän humalan — se virkisti häntä suuresti perästäpäin.

Tore-herra määräsi Olavin pienen kuusitoistasoutuisen laivan päälliköksi, ja sotaretken kestäessä oli hänen laivansa ynnä kolmen pienen laivan Vikenin kaakkoiskulman laivueesta purjehdittava Asger Maununpojan johdolla; hän oli päällikkönä Lindormenilla, jota norjalaiset kutsuivat myös Yrmlingeniksi. Tanskalaisten ja heidän liittolaistensa välinen ystävyys oli usein hyvinkin hataraa, sillä tällä kertaa oli suurin osa päällystöä norjalaista. Ja nämä puhuivat kursailematta retken päätarkoituksen olevan sen, että Eirik-kuningas ja Haakon-herttua tahtoivat vaatia koko Tanskan valtakunnan äidinisänsä, pyhän kuningas Eirik Valdemarinpojan perintönä itselleen sekä saattaa maan Norjan kruunun verolliseksi. Mutta tuosta puheesta eivät tanskalaiset pitäneet; he väittivät vastaan sanoen, etteivät heidän herransa, marski Stig Andersinpoika ja kreivi Jacob olleet ikinä antaneet sellaisia lupauksia millekään kuninkaalle, ja että norjalaiset saivat kylliksi suuren palkan avustaan saadessaan ryöstää kaikin voimin Tanskan kuninkaan kaupunkeja ja linnoja. Norjalaiset vastasivat, että kun tuli kysymys saaliinjaosta, olivat tanskalaiset aina suuria veijareita, jotka osasivat anastaa itselleen parhaimmat palat. Norjalaisia oli enemmän, mutta heistä oli suurin osa talonpoikia ja kalastajia, jotka eivät olleet niin harjaantuneita kuin karaistuneet ja tunteettomat tanskalaiset, jotka olivat olleet vuosikausia retkillä maanpakolaispäällikköjensä matkassa, ja piittasivat viis' muista laeista kuin niistä, joita heidän oli täytynyt totella sotajoukossa. Mutta Alf-jaarlin vanha kantajoukko oli siinä suhteessa täysin tanskalaisten veroista. Olavilla ja Asgerilla oli täysi työ pysyttää rauha miestensä välillä.

Laivasto liikkui nyt Hunehalsin seudulla, ja se osa, mihin Asgerin ja Olavin pikku laivat kuuluivat, hävitti Tanskan saarien pohjoisrantoja. Vikingavaagiin he eivät menneet. Olav oli kuullut Asgerilta Tanskan kuninkaan miesten vallanneen Høvdinggaardin, polttaneen sen ja hakanneen maahan kivilinnan ja herra Barnim Erikinpojan kaatuneen miekka kädessä. Oli siis turha ajatella häntä enää — Olavin olisi muuten tehnyt mieli mennä tapaamaan enoaan. Nyt hän sai luettaa messun vainajalle, siinä kaikki. Hän tunsikin entistä vähemmän kiintymystä äitinsä sukuun ja maahan.

Noissa matalissa, turvattomissa rannoissa oli jotakin niin kevytmielistä ja tyhmänpöyhkeää, kun ne levisivät siinä aaltojen huuhtomina aina veden välkkyvään pintaan asti. Leveän, valkoisen rantaman takaa nousivat kellertävät hiekkasärkät ilmoille, ja ikämetsää kasvoi niemen nokkaan asti; vanhojen pyökkien ja mukuraisten tammien rungot näyttivät nousevan suoraan myrskyisästä merestä; ruohoturve ja puiden juuret harittivat hiekkapenkereen laidasta kuin rikkinäisen vaatteen langat. Näytti siltä kuin meri olisi kouraissut luokseen ja haukannut suuria kappaleita rannikon paljaasta povesta. Olavin mielestä täällä oli rumaa. Sisämaassa oli kyllä kauniimpia seutuja — suuria, mahtavia kartanoita, muheata maata, metsässä kulkevia sikaparvia, lihavia lehmiä laitumella, kauniita hevosia haassa; mutta sittenkään hän ei ollut milloinkaan viihtynyt täällä. Kotimaa, Norjan ranta, kivinen varustus toisensa takana — kareja, luotoja ja saaria, sisäreitti ja viimeksi mantereen vaaleat kalliot, kunnes ensimmäiset vihreät ruohojuovat pistäytyivät jonkun lahden pohjukkaan aivan kuin tiedustellen. Talot olivat korkeammalla, enimmäkseen mäkien harjalla, mistä näki kauas joka puoleen ja voi arvata, mitä oli tulossa.

Hän ajatteli kotiaan — alastomien kallioseinämien välistä lahtea, taloa ylhäällä töyrään laella Hevostunturi taustanaan. Ingunn nousi ylös näihin aikoihin — ehkä hän seisoi ulkona pihalla kauniina ja nuorena ja notkeana jälleen, vaalien lastansa päivänpaisteessa. Ensimmäisen kerran hän toivoi kiihkeästi, että kotona olisi lapsi. — Mutta tuo valoisa näky oli niin kaukainen ja epätodellinen.

Hän vietti nyt samanlaista elämää kuin ollessaan maanpakolaisena. Pelkkä rautapaidan tunne teki niin hyvää — oli kuin hänen ruumiinvoimansa olisivat jännittyneet sen painon alla. Oli hyvä tuntea, miten se viilensi maatessa, suojeli ja säästi ruumiin lämpöä taistelun tuoksinassa; se oli kuin kehoitus voimien säilyttämiseen jakamattomina, hajottamatta niitä turhanpäiten ja tarkoituksetta. Ponnistukset, joita myrskyisellä merellä purjehtiminen sekä maalle hyökkääminen vaativat, edellyttivät että miehen oli oltava valpas ja tarkkaavainen, mutta sisimmässään peloton ja piittaamaton, vaikka vaara, jonka torjumiseen täytyi ponnistaa viimeiset voimansa, nujertaisikin alleen. — Tämäntapaisia ajatuksia liikkui Olavin mielessä, ja hän tunsi toisinaan vastenmielisyyttä muistellessaan niitä kahta vuotta, jotka hän oli viettänyt talonpojan töissä ja ollut naimisissa, epämääräistä tuskaa sydämessä, aivan kuin heikkoa jomotusta umpeenmenneiden haavojen pohjalla siitä, että hän tuhlasi miehuusvoimansa raataessaan kuluneissa, väljissä työvaatteissaan, mahtamatta lopullisesti mitään sille, minkälaisen sadon hän oli korjaava vaivoistaan ja lisäksi jonkinlaista vastenmielisyyttä muistellessaan läheistä yhdyselämäänsä tuon sairaalloisen naisen kanssa. Hänestä tuntui kuin hän olisi uhrannut voimakkaan nuoruutensa ja horjumattoman terveytensä, jotta tämä saisi imeä itseensä hänen voimansa, josta hän ei uskonut kuitenkaan olevan apua. Tuntui kuin hänet olisi pantu uimaan hukkuva toveri kaulassaan — pelastamaan tämä tai uppoamaan itse hänen kerallaan, jos tahtoi osoittaa olevansa mies. Mutta hän ei voinut olla tuntematta sydämessään vavistusta ajatellessaan, mikä lopussa kuitenkin odotti — hukkuminen — vaikka olisi taistellut viimeiseen hengenvetoon, siksi ettei mies voi toisin tehdä.