— Jos Ingunn olisi ollut terve ja jos Olavista olisi tuntunut luonnolliselta ja päivänselvältä, että heille syntyisi lapsia korjaamaan sen, minkä hän oli saanut aikaan, olisi hän ajatellut toisin isännän asemastaan. Ja väliin, koettaessaan houkutella itseään uskomaan, että Ingunnhan saattoi tulla terveeksi ja että hänellä kukaties parastaikaa oli terve, parkuva, pieni poika tai tytär kotona kätkyessä — kaipasi hän taloonsa. Mutta useimmiten hän ei kaivannut sinne, vaan tunsi syvää mielihyvää saadessaan olla yksin, vapaana muista huolista kuin niistä, joita hänen alipäällikön toimensa tuotti.

Häntä miellytti tämä elämä pelkkien miesten parissa. Niitä naisia, jotka hän näki rannassa, vanhoja eukkoja, jotka toivat heille ruokaa, kuihtuneita naisia, jotka pysyttelivät siellä, missä miehet liikkuivat, ei hän ottanut lukuun. Oli sateisia päiviä ja öitä laivalla, otteluita maihin noustessa — vaikkei se ollut sattunut kovin monesti Olavin osalle, eikä hän sitä liioin surrutkaan, sillä eivät edes Alf-jaarlin joukoissa vietetyt vuodet olleet voineet vaimentaa hänen vastenmielisyyttään tarpeetonta julmuutta kohtaan — ja tanskalaiset olivat julmia hävittäessään omaa maatansa. Eivätkä he luultavasti olisi olleet vähemmän julmia hävittäessään muitakaan seutuja. Mutta täällä oli totuttu tuohon leikkiin, sillä näillä rannoilla oli hävitetty ja raiskattu ja poltettu niin kauan kuin Tanska oli ollut olemassa. Olav tunsi vieraaksi äitinsä kansan. Hänenkin mielensä oli palanut sotiin ja taisteluihin nuoruudessa, mutta taistelun tuli päättyä joko voittoon tai häviöön. Joskus hän näki mielessään vihollisjoukon Hestvikenissä; hän puolusti tuota töyräällä olevaa taloa seisoen selkä vuorta päin, ajaen vihollista mäkeä alas suoraan meren aaltoihin, tahi kaatui omalle kamaralleen —.

Tanskalaiset olivat toisenlaisia, pehmeämpiä ja sitkeämpiä. He antoivat ajaa itsensä pois — talonpojat metsiin, päälliköt meren yli — mutta tulivat takaisin, kuten aallot vierivät edes ja takaisin. He hävisivät ja voittivat, eikä kumpikaan muuttanut huomattavasti heidän ruokahaluaan ja elämännälkäänsä. He kestivät ihmeteltävällä mukautuvaisuudella ajatuksen, ettei toisin olisi oleva koskaan — taistelua oli kestävä ikuisesti, noilla matalilla, märillä rannoilla, minkään voiton tai tappion olematta viimeinen.

Sitten he viettivät jonkin aikaa maalla. Miehet asuivat kaupungissa tiheään sullottuina taloihin ja kartanoihin; ilma oli paksu ja kuuma hiestä, rivoista puheista, oluen ja viinin höyrystä, iskuista, riidasta ja nahinasta. Joka yö oli tappeluita kaduilla ja taloissa, ja päälliköillä oli aika tekeminen saadakseen joukkonsa pysymään vähänkään kurissa.

Huhuja kulki lakkaamatta laivakunnista, jotka muka olivat hyökänneet maihin ja saaneet tavattoman runsaasti saalista. Maastrandin luona oli joukko Alf-jaarlin entisiä miehiä tapellut saksalaisia kauppiaita vastaan sekä ottanut hengiltä kaikki vangit. Tällä he muka olivat kostaneet erään kuolleen herransa surman. Sitten kerrottiin Tanskan kuninkaan laivaston valloittaneen marskin varustuksen Samsøssä ja herra Stig Andersinpojan kaatuneen. Norjalaisten kesken uskottiin Haakon-herttuan aikovan valloittaa Tanskan itselleen — ja tästä hän oli riitaantunut veljensä, kuninkaan kanssa; siksi Eirik-kuningas oli purjehtinut kotiin Bjørgviniin jo aikaisin kesällä, ja siitä syystä kuninkaan laivaston päälliköt, Länsi-Norjan herrat ja eräät Islannin miehet olivat olleet niin julmia. Mutta herttua vaati kovaa kuria joukoiltaan: hän ei tahtonut nähdä kokonaan hävitettynä maata, jonka hän aikoi saada itse.

Olav ajatteli, että jos ylipäälliköt kenties tiesivätkin mikä noissa lukuisissa huhuissa oli totta, mikä ei, ei väki ainakaan ollut selvillä mistään. Ja alipäälliköt, hänen itsensä vertaiset, laskettiin kuuluvaksi väkeen, eikä herroihin — jotka soturit usein tunsivat vain nimeltä ja joita tuskin olivat nähneet — mutta joista he puhuivat sitä enemmän mitä vähemmän heitä tunsivat. Että hän itse oli sukua useille maasta karkotetuille tanskalaisille aatelismiehille, siitä mainitakseen hän oli liian ylpeä, kun eivät toiset muistaneet sitä. Hänen oma ylipäällikkönsä, Tore-paroni, ei pitänyt häntä sen parempana kuin talonpoikien laivojen komentajia; hän piti Hestvikenin Olavia urhoollisena miehenä ja kunnollisena johtajana — mutta muulla tapaa tämä ei mitenkään ollut erottautunut muista; hänellä ei ollut tähän asti ollut tilaisuutta suorittaa sellaisia tekoja, jotka olisivat herättäneet ihmetystä.

Eräs seuraus tästä elämästä oli. Kun Olav nyt muisti kalvavan pelkonsa, että hänen tuntoaan painavalla teolla olisi yhteyttä sen asian kanssa, että hänellä oli ollut niin vähän iloa yhdyselämästään Ingunnin kanssa, tuntuivat nämä ajatukset hänestä sangen joutavanpäiväisiltä. Huomaamatta oli sellainen käsitys syntynyt hänen mielessään viimeisenä kahtena vuonna. Mutta nämä miehet, joiden parissa hän oli täällä, olivat ryöstäneet talonpoikien karjaa, polttaneet taloja ja linnoja, saattaneet miekkansa vereen muutenkin kuin taistelussa, ja moni oli surmannut ja rääkännyt aseettomia ihmisiä ilman sanottavaa syytä. Jotkut olivat anastaneet kalleuksia, joita he pelkäsivät näytellä — ja nämä esineet oli enimmäkseen ryöstetty kirkoista. Ja vaikka Haakon-herttua oli käskenyt rangaista väkivallan kuolemalla, eivät kaikki ne vaimot ja tytöt, joita kuhisi sotureiden joukossa miesten ollessa maissa, olleet joutuneet aivan omasta tahdostaan tähän elämään.

Hänen oma tilintekonsa tuon islantilaisen kanssa muuttui niin äärettömän mitättömäksi asiaksi. Eihän kukaan voinut uskoa, että nämä miehet olisivat ripittäneet kaikki syntinsä saatavissa oleville papeille — he eivät voineet mitenkään muistaa kaikkea, eivätkä papit ehtineet kuunnella niin tarkkoja tunnustuksia. Monella, joka luottavasti nautti Corpus Dominin ennen hyökkäystä, oli varmasti suuria syntejä omallatunnollaan, jotka hän oli unohtanut ripittää. Teit-lurjus oli saanut palkkansa — ja Olavista tuntui nyt niin kumman naurettavalta, että hän oli voinut kuvitella näkevänsä enteitä kaikenlaisissa asioissa: vieraiden ihmisten satunnaisissa sanoissa, unissa, joita hän oli nähnyt yöllä, karjansa värissä ja merkeissä. Hän oli luullut lopuksi tuntevansa päällänsä Jumalan käden, joka tahtoi pakottaa hänet kääntymään siltä tieltä, mille hän oli astunut. Täällä, kaikkien näiden miesten parissa, missä hän merkitsi niin vähän, muuttuivat hänen omat asiansakin pienemmiksi: hän oli nähnyt ja kuullut niin monen urhean miehen kuolevan, että oli mahdoton uskoa taivaan Jumalan panevan kovin pahakseen Teitin surmaamista tai aikovan kurittaa erikoisesti Olav Auduninpoikaa ojennukseksi ja pelastukseksi, kun oli niin paljon muita mahtavampia miehiä, jotka olisivat tarvinneet sitä paremmin — esimerkiksi tanskalaiset herrat, jotka riehuivat niin julmasti oman maansa asujaimia kohtaan. Ingunnin hairahduskin näytti ikään kuin pienemmältä — hän näki ja kuuli täällä niin monenmoista.

* * * * *

Eräänä päivänä myöhään syksyllä hän ohjasi kulkunsa vuonoa ylös. Aurinko paistoi kirkkaasti sadekuurojen välillä. Tuuli navakasti, korkeat, valkoiset hyrskyt Härän alla tervehtivät häntä jo kaukaa. Ylhäällä kartanolla oli huomattu pieni alus — Ingunn seisoi laiturilla hänen laskiessaan sen ääreen, huntu ja viitta hulmuten laihan, kumaran vartalon ympärillä. Ja heti kun Olav näki hänet, ymmärsi hän kaiken olevan ennallaan —.