Lapsi oli syntynyt kuolleena. Se oli ollut poika, poika sekin.
* * * * *
Kaksi kuukautta uudenvuoden jälkeen Ingunn tuli taas kipeäksi — hän oli langennut tiellä, ja tällä kertaa oli henki kysymyksessä. Olavin täytyi hakea pappi taloon.
Sira Benedikt neuvoi aviopuolisoita elämään erossa vuoden ja käyttämään tuon ajan katumukseen ja hyviin töihin; kun Ingunn oli noin heikko, arveli pappi, ettei hän mitenkään jaksaisi synnyttää elävää lasta.
Olav oli kyllä halukas koettamaan tuota keinoa. Mutta Ingunn joutui aivan suunniltaan epätoivosta hänen puhuessaan siitä.
"Kun minä kuolen", sanoi hän "täytyy sinun ottaa nuori, terve vaimo, joka synnyttää sinulle poikia. Sanoinhan sen sinulle, silloin kun olin onneton — mutta sinä et tahtonut päästää minua. Minä en elä kauan, Olav, — anna minun olla sinun luonasi niin kauan kuin elän!"
Olav silitti hänen kasvojaan ja hymyili väsyneesti. Ingunn puhui yhä siitä, että Olavin täytyi mennä uusiin naimisiin — mutta hän ei kärsinyt nähdä tämän katsovan kehenkään naiseen tai vaihtavan paria sanaakaan naapurivaimojen kanssa, heidän tavatessaan nämä kirkkomäellä.
Unettomuus vaivasi Olavia tänä keväänä vielä enemmän kuin edellisinä vuosina. Sydän täynnä sääliä hän virui vuoteellaan käsi heikon vaimoparkansa ympärillä — mutta häntä kiusasi tämän hellittämätön rakkaus. Vielä nukuttuaankin tämä puristi laihoilla käsivarsillaan hänen kaulaansa pää hänen olkapäällään.
* * * * *
Olav oli iloinen päästessään kotoa, kun hän lähti taas Tunsbergiin keväällä. Kesä kului samoin kuin edellinenkin. Mutta aina kun hän ajatteli kotia, ahdisti hänen sydäntään. Sillä oli aivan kuin yhdentekevää, että hänellä oli ollut niin vähän iloa yhdyselämästään Ingunin kanssa — hänen menettämisensä oli menettää puolet elämää.