Mutta Ingunn oli terve ja reipas, kun hän palasi myöhään syksyllä. Ja tällä kertaa hän oli varma siitä, että asiat sujuisivat hyvin. Mutta kuusi viikkoa ennen joulua hän sai pojan, enemmän kuin kaksi kuukautta liian aikaisin.
Vähää ennen kuin tämä tapahtui, oli laaksossa levinnyt tieto, että Tore Haakoninpoika oli mestauttanut Bjørn Egilinpojan Tunsbergissä. Ensimmäisen Tanskan retken jälkeen hän oli mennyt paronin palvelukseen — hän ei tahtonut enää takaisin Hestvikeniin. Taistelulaivaston vetäytyessä takaisin Norjaan tänä syksynä oli Bjørn ollut sillä laivalla, jota Tore-herra itse ohjasi kotiin päin, ja hän oli joutunut sanakiistaan erään toisen miehen kanssa ja hyökännyt tämän kimppuun. Paronin käskiessä miesten vangita ja sitoa hänet hän oli noussut vastarintaan ja haavoittanut kahta heistä kuolettavasti ja useita muita lievemmin.
Gudrid, Bjørnin vaimo, oli kuollut kesällä, ja Olav Auduninpoika ajatteli nyt olevansa velvollinen auttamaan sen miehen perhettä, josta hän oli pitänyt niin paljon. Torhild Bjørnintytär oli pysytellyt erillään muiden ihmisten parista — hän oli tyly ja harvasanainen; Olav oli nähnyt häntä hyvin harvoin ja vaihtanut tuskin sanaakaan hänen kanssaan, niin ettei hän oikein tiennyt, miten saisi toimitetuksi asiansa tälle.
Mutta Ingunnin jäädessä makaamaan sairaana näin lähellä joulua, ja koska Hestviken nyt oli ilman emäntää, joka olisi toimittanut kaikki valmistukset — ja talossa oli paljon vierasta väkeä näin kalastus- ja hylkeenpyyntiaikaan — alkoi Olav tuumia, että mitähän, jos hän puhuisi Torhild Bjørnintyttären kanssa ja pyytäisi tätä muuttamaan heille taloa hoitamaan. Hän kuului olevan varma työihminen, ja Hestvikenissä oli nyt kaikki niin mullin mallin, että kuka hyvänsä olisi osannut hoitaa työt paljon paremmin kuin talon oma emäntä; eihän Ingunn saanut paljon aikaan terveenä ollessaankaan, mutta hän oli nähnyt tuskin yhtään tervettä päivää kolmeen vuoteen. Ruoan saanti oli niin kurjaa, että Olavin oli ollut vaikea saada taloon miehiä täksi talveksi, ja jos taloon tuli vieraita, sai hän odottaa pelolla ja häpeällä, mitä saataisiin pöytään. Kohta heillä ei ollut talvella muuta kuin tuoretta kalaa ja jäädytettyä lihaa, mikä haisi ja maistui omituisen pahalta. Aitassa olevat ruokatavarat hupenivat kuin tuuleen — kunnes Olaville selvisi, että useat palvelijoista varastivat kuin korpit. Olut täytyi tuottaa aina kaupungista, vaikka se tuli kalliiksi — Ingunnin panema olut oli huonossa huudossa pitkin koko vuonon rantaa. Jopa kirnupiimäkään ei ollut hapanta, vaan märennyttä. Itselleen hän ei ollut saanut teetetyksi juuri mitään uutta kotona naimisiin menonsa jälkeen, ja hänen arkivaatteensa olivat kuin mökkiläisen repaleet — niitä ei pidetty puhtaina eikä vaihdettu tarpeeksi usein.
Hän oli ehdottanut Ingunnille pari kertaa, että he ottaisivat apuvaimon, mutta tämä oli heti tullut kauhean onnettomaksi, itkenyt ja rukoillut, ettei Olav tuottaisi hänelle sellaista häpeää. Hänen oli turha sanoa, etteihän sairaudelle mitään voinut ja ettei häpeä ollut Ingunnin. Ja Olav ymmärsi, että jos hän nyt aikoi puhua Torhildin kanssa, täytyi sen tapahtua hänen vaimonsa tietämättä. Pahinta oli lapsien laita — nuorimmat hänen täytyi saada ottaa mukaansa, ja siitä oli kai tuleva hälinää, mitä Ingunn ei kestänyt kuulla.
"Torhildin lapsiksi" kutsuivat ihmiset Bjørnin ja Gudridin kuutta elossa olevaa lasta. Näiden äiti oli ollut kuin jänisemo — hän jätti lapset omiin hoteisiinsa melkein heti, kun ne olivat syntyneet; tytärpuoli otti ne hoiviinsa, nosti ne syliinsä ja imetti niitä lehmänsarvesta. Gudrid itse juoksenteli ympäri laaksoa. Torhild oli ollut kihlattu varhaisessa nuoruudessaan eräälle hyvinvoivalle ja kunnolliselle nuorelle miehelle, mutta hän oli Gunnarin lähisukulainen, miehen, jonka Bjørn oli tullut surmanneeksi, ja niin ei naimisesta tullut mitään. Sen jälkeen Torhild oli jäänyt tuohon köyhään kotiin, raatanut kuin mies ja vaimo yhteensä. Ihmiset tunsivat häntä hyvin vähän, mutta hänestä tiedettiin paljasta hyvää. Ei hän ollut rumakaan, mutta kukaan ei tullut ajatelleeksi, että Torhild Bjørnintytär olisi voinut olla muualla kuin missä oli. Nyt hän ei ollut enää nuori — kahdenkymmenenkahdeksan, -yhdeksän vaiheilla; hänen kaksi vanhinta sisarpuoltaan olivat siksi varttuneet, että olisivat voineet mennä palvelukseen, mutta Torhild vastasi ihmisten puheeseen, että hän tarvitsi heitä kotona.
Eräänä sunnuntaina, vähän sen jälkeen, kun Ingunn oli jäänyt makaamaan, näki Olav Torhild Bjørnintyttären kirkossa. Tämä seisoi uloinna naisten puolella ja oli kietoutunut avaraan, mustaan viittaan, jota hän piti tiukasti ympärillään. Hupun hän oli vetänyt silmille, ja Olav näki aika ajoin sivusta hänen kasvonsa kalpeina mustaa villakaapua vastaan. Hän oli isänsä näköinen: otsa korkea ja jyrkkä, nenä pitkä, mutta kauniisti kaartuva, suu leveä ja väritön, huulet tiukasti suljetut, aivan kuin mykän kärsivällisyyden merkiksi; leuka oli voimakas ja kaunismuotoinen. Mutta hänen vaalea tukkansa oli kauhtuneen värinen ja riippui epäjärjestyksessä otsalle, ja harmahtava iho oli kuin noen ja savun parkitsema. Hänellä oli suuret, harmaat silmät, mutta ne olivat punareunaiset ja verestävät, aivan kuin hänen olisi täytynyt seisoa liian paljon lieden ääressä ahtaassa, savuisessa kodassa. Kädet, jotka pitelivät kaapua koossa silloinkin, kun hän oli liittänyt ne rukoukseen, eivät olleet isot, hänellä oli kaidat, pitkät sormet, mutta ne olivat sinertävät ja täynnä sierettymiä. Ja kaikki ihossa olevat uurteet ja kuluneiden kynsien seudut olivat mustat. — Messun jälkeen Olav jäi kirkonmäelle puhelemaan parin talonpojan kanssa. Näin hän joutui ratsastamaan kotiin yksin — hänen väkensä oli lähtenyt kotiin jo aikaisemmin.
Hän oli tullut kohdalle, missä metsä aukeaa; siinä oli pari isoa suopälveä ja pieni mökki suuremman suon laidassa. Ratsastuspolku haarautui aivan sen ulkosuojien taitse — toinen lähti Rynjulia kohti eteläänpäin, toinen, kapeampi, alas Hestvikeniin. Kääntyessään kotipolulleen Olav näki Torhild Bjørnin tyttären ulkona mökin edessä; hän oli riisunut viittansa ja antanut sen takaisin vaimolle, jolta oli sen lainannut. Huomatessaan ratsastajan hän kääntyi äkkiä ja lähti kulkemaan jäätynyttä suota kohti aivan kuin paeten. Mutta Olav oli saanut nähdä, miksi hän oli kätkeytynyt niin tarkasti viittaansa — hänellä ei ollut sen alla muuta kuin paljas paita, karkea, värjäämätön sarkapaita. Se oli auki kaulasta ja hihat ylettyivät kyynärpäihin, ja käsivarret olivat siniset kylmästä, samoin kapeat nilkat, jotka vilkkuivat paidanhelman ja isojen, risaisten miesten kenkien välistä, jotka hänellä oli jalassa. Vyötäisilleen hän oli kietaissut sarkakaistaleen — ja jälleen Olavin täytyi ihmetellä hänen suoraa ryhtiään.
Hänen vaatepartensa oli samanlainen kuin apuvaimojen, jotka kesäisenä päivänä leikkasivat eloa pellolla. Eräs muisto vilahti Olavin mielessä — sininen taivas, auringonpaiste ja lämpöä huokuva pelto, leikkuumaa, missä naiset liikkuivat kumarassa, koukkaisten sirppiinsä kypsää, hyvältä tuoksuvaa viljaa. Hän katsoi tuon ohuesti vaatetetun naisen jälkeen, joka pakeni jäätyneelle suolle — kohti metsänrantaa, missä kuuset seisoivat huurteisina. Miten kylmä hänellä mahtoikaan olla. Hän oli paljain päin — palmikko riippui paksuna, suorana köytenä alas uljasta, taipumatonta selkää pitkin. Olav tunsi äkkiä kiihkeätä hellyyttä häntä kohtaan. Hän pidätti hevostaan vähän aikaa polulla katsellen nuoren naisen jälkeen. Sitten hän ratsasti eteenpäin kappaleen matkaa — käänsi hevosen ja oikaisi suolle.
Mökki, jonka Bjørn Egilinpoika oli omistanut mäellä vuonon toisella puolen, oli melkein kokonaan leppien peitossa eikä näkynyt tielle. Olav muisti hänen raivanneen aimo kaistaleen uudismaata; hän oli käynyt täällä viimeksi kaksi vuotta sitten jollakin asialla. Pari pientä sarkaa oli varmaan raivattu tänä syksynä: kiviä ja juuria ei ollut vielä kannettu pois. Ylempää paistoivat sänkipellot vaaleampina kuin muu kuurainen, sammaleinen maa. Pieni navetta, minkä Bjørn oli pystyttänyt joku vuosi sitten, loisti uutuuttaan keltaisena, mutta tupaa hän ei ollut saanut milloinkaan rakennetuksi: he asuivat yhä pyöreässä multamajassa.