Torhild Bjørnintytär tuli ulos kuullessaan hevosen kavion kopsetta. Lapset kurkistelivat hänen takaansa oviaukosta. Hän suoristautui, punehtui hiukan ja katsoi vastahakoisesti vierasta tämän laskeutuessa alas hevosen selästä, josta hän ymmärsi tällä olevan jotakin asiaa. Olav sitoi Apalhvitenin puuhun, pani oravannahkaturkkinsa sen peitteeksi ja sanoi: "Anna minun tulla hetkeksi sisään, Torhild, tahtoisin puhua kanssasi eräästä asiasta." Hän ei tahtonut, että toinen seisoisi siinä palelemassa; nyt hän oli avojaloinkin.

Torhild pyörähti sisään. Hän viskasi kuluneen taljan multapenkille, pyysi vierasta istuutumaan ja otti kauhallisen vuohenmaitoa astiasta, joka oli Olavin takana penkillä. Maito maistui ja haisi väkevästi savulta, mutta Olav ei ollut syönyt, ja se oli hänestä hyvää. Maja oli kuin luola, jossa kulki keskellä kapea käytävä molempien multalavitsojen välissä, mitkä täyttivät koko alan. Torhild istuutui vierasta vastapäätä; hänellä oli sylissä kaksivuotinen lapsi, ja hänen takanaan seisoi vähän vanhempi tyttö pidellen häntä kaulasta. Kaksi vanhinta poikaa makasi lieden luona, lähellä ovea, kuunnellen siskon ja vieraan puhetta.

Puheltuaan muista seikoista sopivan ajan Olav esitti asiansa. Torhild oli kai kuullut, miten surkeasti asiat olivat Olavin talossa — eikä ollut pienintäkään toivoa, että hänen vaimonsa pystyisi työntekoon koko talvena. Jos Torhild tahtoisi olla niin hyvä ja auttaa heitä tässä vaikeudessa, ei hän osaisi milloinkaan palkita häntä kylliksi. Olav puhui kuin sellainen, joka pyytää palvelusta — hän piti tuosta toisesta niin sydämellisesti. Tämä oli vahvan näköinen, hartiakas ja ryhdikäs, pitkä, kiinteäpovinen ja voimakaslantioinen. Hän ei ollut antanut selkänsä köyristyä, vaikka hänen oli täytynyt kulkea ikänsä majan ja navettapahasen väliä.

Torhild yritti keksiä verukkeita, mutta Olav vastasi, että hän tietenkin sai ottaa kaikki kuusi lasta mukaansa Hestvikeniin. Hän ei ollut ajatellut tarjoutua ottamaan luokseen muuta kuin kaksi vanhinta — näistä saattoi jo olla hiukan apuakin — sekä kaksi nuorinta, jotka eivät voineet erota kasvatusäidistään. Keskimmäisille täytyi löytyä sija jostakin muualta. Eläimet, lehmä, neljä vuohta ja kolme lammasta hän ottaisi myös huostaansa; kun tuli rekikeli, voitiin tuoda niiden rehut. Ja hän lupasi huolehtia siitä, että Rundmyrin pellot tulisivat lannoitetuiksi ja siemennetyiksi keväällä.

Lopulta Torhild suostui Olavin palvelukseen, ja he päättivät, että hän muuttaisi Hestvikeniin niin pian kuin hän oli ehtinyt hankkia vähän vaatetta itselleen ja lapsille. Olav lupasi lähettää hänelle kangasta. Hän ratsasti itse viemään niitä seuraavana päivänä; toisten palvelijoiden ei tarvinnut tietää, miten köyhä hän oli ollut.

Hän oli aikonut kertoa Ingunnille sopimuksestaan samana iltana, mutta hänen tullessaan sairaan luo makasi tämä sängyssä niin verettömänä ja heikkona, että näytti siltä, kuin hän ei jaksaisi kuunnella eikä vastata. Ja niin hän istahti hetkeksi hänen luokseen sängyn laidalle. Ingunnin kasvot olivat hirveän kuluneet: silmäluomet riippuivat kuin ohuet, ruskeat kalvot sisään vajonneiden silmien päällä, iho oli harmaa ja ruskealäikkäinen poskipäiltä — tumma väri, jonka hän oli saanut toisen lapsensa jälkeen, ei ollut lähtenyt pois. Hänen valkoinen aivinapaitansa oli kiinnitetty kalliilla soljella — hänen kaulansa oli suonikas kuin kynityn linnun. Olav muisti, että Torhildin harmaa, villainen paita oli ollut kiinnitetty hiotulla kalanluisella neulalla — mutta hänen kaulansa oli ollut pyöreä kuin patsas ja povensa kiinteä ja pysty. Hän oli terve ja raikas, vaikka hänen elämänsä oli ollut niin raskasta ja vaivalloista. Hänen omalla vaimoraukallaan oli ympärillään kaikkea, mitä tarvittiin nuoren vaimon elämän sulostuttamiseksi — ja kuitenkin hän makasi tässä kolmannen kerran neljän vuoden kuluessa lapsettomana ja terveytensä menettäneenä. — Olav siveli hänen poskeaan ja sanoi:

"Kunpa osaisin auttaa sinua, Ingunn!"

Hän ei saanut sanotuksi vaimolleen pestanneensa apuvaimoa, ennen kuin Torhild muutti taloon lapsilaumoineen ja eläimineen. Ingunn näytti pahastuvan, mutta sanoi vain:

"Niinhän se taitaa olla, että sinä tarvitset jonkun hoitamaan taloa. Ja minä olen aina ollut niin saamaton — enkä näy osaavan elää enkä kuolla —."

* * * * *