Ingunn makasi yhä yli talven selän, ja hänen sanansa näyttivät toteutuvan — hän ei osannut elää eikä kuolla. Mutta sitten hän piristyi, ja ennen paaston alkua hän jaksoi jo istua. Kevät tuli sinä vuonna varhain vuonon rantamille.
Odotettiin jälleen sotakäskyä kesäksi. Talonpojat olivat väsyneet sotaan Tanskaa vastaan. Kukaan ei enää uskonut kuninkaan eikä herttuan saavan lopuksi aikaan muuta, kuin että menettäisivät senkin äidinperinnön, minkä olivat jo saaneet kiristetyksi itselleen entiseltä Tanskan kuninkaalta, ennen kuin tämä murhattiin.
Tänä keväänä antoi sira Benedikt kuuluttaa aikovansa lähteä Nidarosiin Olavin-valvojaisiin. Paljon ihmisiä laaksosta liittyi häneen päästäkseen hyvässä seurassa pyhiinvaellusmatkalle, jonka jokainen Norjan mies ja nainen tahtoi tehdä ainakin kerran elämässään. Olav tarttui kuin toivoa ja apua hakien ajatukseen, että Ingunnin oli lähdettävä mukaan. Oli aivan kuin merkki, että hän oli tullut niinkin terveeksi viime aikoina — hänen täytyi käyttää tätä harvinaista tilaisuutta.
Ingunn oli ensin hyvin haluton lähtemään — kun ei Olav päässyt mukaan — mutta äkkiä hänen päähänsä pälkähti, että hänhän voisikin käydä tervehtimässä sisaruksiaan ja lähteä pyhiinvaeltajien matkassa Hamariin asti. Olav ei pitänyt siitä; hän olisi tahtonut, että Ingunn olisi lähtenyt pyhiinvaellusretkelle — ehkä hän olisi saanut takaisin terveytensä pyhän Olavin haudan ääressä. Jos hän kerran jaksoi lähteä Heidmarkiin, täytyi hänen jaksaa perille asti: pyhiinvaeltajathan kulkivat hiljaa, sillä joukossa oli monta sairasta. Mutta nähdessään Ingunnin kaipaavan niin kovasti sisaruksiaan hän antoi suostumuksensa.
* * * * *
Hän saattoi Ingunnia Osloon asti ja jäi kaupunkiin muutamaksi päiväksi ostaakseen ja myydäkseen. Eräänä aamuna, kun Ingunn istui majalassa, tuli Olav kiireesti sisään. Hän kopeloi heidän nahkasäkkejään, ei löytänyt mitä haki, ja aukaisi toisen. Sieltä hän sai käsiinsä joitakin pieniä vaatekappaleita — ne sopivat varmaan nelivuotiselle lapselle. Vaistomaisesti hän tuli katsahtaneeksi vaimoonsa — Ingunn istui kumarassa, posket hehkuvan punaisina. Olav ei puhunut mitään, vaan sulki säkin ja meni ulos.
VI
Haakon Gautinpoika oli ostanut Bergin rouva Magnhild Torentyttären kuoltua. Nyt oli Tora Steinfinnintytär siellä leskenä jo toista vuotta. Hänen puheestaan Ingunn ymmärsi tämän eläneen sovussa Haakonin kanssa, mutta olevan myös tyytyväinen ilman tätä. Hän oli hyvin taitava emäntä. Ingunn ei lakannut milloinkaan ihmettelemästä sisartaan, joka liikkui niin rivakasti, varmasti ja käskevästi ulkona ja sisällä, vaikka hän nyt oli niin lihava, että se oli ihme. Entinen punavalkoinen iho hänellä oli vieläkin, samoin suorat, puhtaat piirteensä, mutta posket ja leukalihat pullottivat suunnattomina, ja ruumis oli niin muodoton, että hän kesti tuskin hevosen selässä; hänen kätensäkin olivat paisuneet niin, että taivepaikat olivat vain kuin syvät kuopat — mutta se ei haitannut häntä vähänkään. Kaikkialla oli varallisuutta ja hyvinvointia, ja hänen lapsensa olivat terveitä ja kukoistavia. Hän oli synnyttänyt kuusi lasta, jotka kaikki elivät.
Kolmantena iltana istuivat sisarukset yhdessä aitanparvella ennen levolle menoaan. Ingunn istui kynnyksellä kuunnellen hiljaisuutta — kaukana metsässä kukahti käki vielä silloin tällöin, ja peltorastas raksutti laihossa. Hän oli elänyt jo kauan seudulla, missä ilmakin tuntui aina olevan äänessä, missä tuuli suhisi ja vonkui, ja meri hyrskyi alhaalla vuoren juurella. Tämän äänettömän ja kirkkaan taivaankannen alla tekivät lintujen pienet äänetkin hiljaisuuden yhä kuuluvammaksi — Ingunnista tuntui, kuin hän olisi juonut yhtä mittaa virkistysjuomaa. Lahti oli niin pieni ja rakas; se lepäsi kiiltävänä, välkkyen tummempana leväpehkujen kohdalla. Viimeiset pilvenpatsaat olivat painuneet kukkulan taa — päivällä oli ollut poutaa ja sadetta, ja niitylle levitetty heinä tuoksui niin hyvälle.
Ikävä valtasi hänet —. Ingunn ymmärsi äkkiä ja odottamatta, mille asialle hän oli tullut. Hän oli taistellut nämä kaksi päivää, milloin kysyäkseen, milloin jättääkseen kysymättä sen mitä aikoi.