Kun hänen hetkeksi täytyi hellittää otettaan, pääsi poika riistäytymään irti. Hän livisti kuin jänis pienen aukean yli ja katosi pensaiden keskelle — sitten kuului aidan kolinaa.
Ingunn nousi ylös — ääneen tuskasta voihkaisten. Sitten hän hoiperteli eteenpäin, itkusta kaksinkerroin, käsivarret riippuen. Hän tuli pensasaidan luo ja näki Eirikin juoksevan mäkeä ylös semmoista vauhtia, että jalat näyttivät tapaavan niskaa.
Äiti seisoi siinä itkuun menehtymäisillään, hakoaidan yli kumartuneena. Ruosteenruskeat, kuihtuneet kuusentaimet oli kaadettu pienen pellon suoja-aidaksi, missä vilja juuri oli alkanut nousta hennolle, kokoonpusertuneelle oraalle, aivan kuin jonkinlainen vastasyntynyt olento — tämä muistui sittemmin aina hänen mieleensä, kun hän ajatteli suruaan — vaikka hän ei nyt tajunnut, mitä näki kyyneleisillä silmillään.
Mutta viimein hänen täytyi palata ratsunsa luo.
VII
Syksyllä sira Benedikt Bessenpoika sairastui. Ja eräänä päivänä tuli
Olaville sana Hestvikeniin, että pappi tahtoi heittää hänelle hyvästit.
Sira Benedikt ei näyttänyt kuolevalta maatessaan pieluksien tukemana vuoteessaan. Mutta rypyt, jotka olivat näyttäneet niin huomaamattomilta hänen lihavissa, ahavoituneissa kasvoissaan, olivat käyneet syvemmiksi ja lisääntyneet ja itse hän väitti varmasti pian kuolevansa. Olavin istuuduttua sängyn laidalle, kuten toinen oli pyytänyt, pappi otti aivan kuin ajatuksissaan ratsastushansikkaat vieraan kädestä, tunnusteli nahkaa ja piti niitä tutkivasti nenänsä ja silmiensä edessä. Olavia hymyilytti.
He puhuivat ensin minkä mitäkin — Arne Torgilsinpojasta ja hänen tyttäristään. Kaksi näistä oli joutunut naimisiin tälle seudulle, mutta Olav oli tavannut heitä ja heidän miehiään hyvin harvoin viime aikoina.
"Sinua näkee yhä harvemmin, Olav", sanoi pappi. "Moni ihmettelee, miksi aina pysyttelet itseksesi."
Olav huomautti, että hänhän oli ollut merillä viimeiset kesät, ja hänen vaimonsa oli ollut sairaana kaiket talvet.