Jälleen pappi puhui lähenevästä kuolemastaan ja pyysi Olavia muistamaan häntä usein esirukouksissaan. Olav lupasi tehdä sen, "vaikka ei suinkaan sinun tarvitse pelätä kohtaloasi, sira Benedikt", hän sanoi.
"Eiköhän meidän tarvinne jokaisen", sanoi pappi. "Ja minä olen aina elänyt siinä suhteessa huolettomasti, että olen ollut varomaton pieniin arkisynteihin nähden — olen sanonut ja tehnyt, mitä päähäni on pälkähtänyt, ja lohduttanut itseäni sillä, ettei se ollut niin suuri synti, ei ainakaan kuolemansynti — minusta ei merkinnyt niin suuria, mitä tein luonnollisessa heikkoudessani ja epätäydellisyydessäni, vaikka tiesin Jumalan vihaavan kaikkea syntiä enemmän kuin paisumia. Eikä meistä olisi kummastakaan hauskaa elää miehen rinnalla ja ottaa syliimme sellaista, joka on täynnä paisumia ja saastaa. Olen nyt joka päivä nauttinut sitä lääkettä, joka parantaa synnin saastan. Mutta tiedäthän, ettei varminkaan lääke ja kalleinkaan voide paranna spitaalia, jos sairas joka päivä raapii paisumat uudestaan verille ja repii ihoonsa uusia haavoja. Sama on meidän laitamme silloin, kun Herra on pessyt pois syntimme verellään ja voidellut meitä armollaan, ja kun emme ole nopsat tekemään niitä tekoja, joihin meidät on voideltu, vaan raavimme auki haavamme heti, kun hän on parantanut meidät; ja meidän täytyy odottaa kiirastulessa, kädet ja jalat kahleissa, kunnes olemme puhtaat ruvesta ja tartunnasta —."
Olav istui hiljaa käännellen hansikkaitaan.
"Pelkään rakastaneeni liikaa omaisiani. Kiitän Jumalaa siitä, etten ole milloinkaan syössyt heitä syntiin enkä auttanut heitä väärässä asiassa — en ole joutunut kiusaukseen, koska he olivat hyviä ihmisiä. Mutta minä olen huolehtinut liiaksi heidän menestyksestään ja rikkaudestaan — testamentissani sanotaan, että se on annettava takaisin. — Ja sitten olen ollut leppymätön vihamiehiäni ja sukulaisteni vihamiehiä kohtaan — kiivas ja valmis uskomaan pahaa jokaisesta, josta en pitänyt —."
"Kuitenkin meillä muilla on varmaan enemmän pelon aihetta", sanoi Olav koettaen hymyillä, "kuin mitä pelkäät itselläsi olevan."
Pappi käänsi päätään pieluksella ja katsoi nuorta miestä silmiin. Olav tunsi kalpenevansa toisen katseesta, tunsi tulevansa niin kumman voimattomaksi. Hän aikoi sanoa jotakin, mutta ei saanut sitä suustaan.
"Sinä katsot minuun niin —", kuiskasi hän viimein. "Sinä katsot minuun niin", sanoi hän jälleen tuokion kuluttua aivan kuin rukoillen.
Pappi käänsi päänsä takaisin ja katsoi nyt suoraan eteensä.
"Muistatko, miten minä aina virnistelin Olav Puolipapille, kun hän kertoi nähneensä niin paljon sellaista, mitä minä en ollut nähnyt. Olen nyt ruvennut ajattelemaan, että ehkä siinä piilee Jumalan viisaus, että hän aukaisee toisen silmät näkemään sen, minkä hän salaa toiselta. Minun hän ei sallinut koskaan nähdä mitään haudantakaista. Mutta jotakin minäkin olen huomannut —."
Olav katsoi pappiin odottavasti.