"Yhden asian minä olen aina tiennyt edeltäpäin", sanoi sira Benedikt. "Olen tuntenut — voinpa sanoa melkein aina — milloin joku oli matkalla noutamaan minua kuolevan luo. Varsinkin sellaisten, jotka olivat enimmän avun tarpeessa — joiden tuntoa painoi ripittämätön synti."
Olav Auduninpoika hätkähti. Vaistomaisesti hän kohotti kättään.
"Sellaisen huomaa päältäpäin. Harva on niin paatunut, ettei sellainen jättäisi jälkiä, jotka vanha pappi ymmärtää.
"Minulle tapahtui kerran riisuutuessani täällä tuvassa ja aikoessani juuri kavuta sänkyyn, että tunsin jonkun olevan matkalla luokseni, jonkun, joka taisteli suuria vaikeuksia vastaan ja tarvitsi kipeästi esirukoustani. Polvistuin maahan ja rukoilin, että se, joka oli tulossa luokseni, löytäisi perille — minkä jälkeen paneuduin levolle saadakseni levätä hetkisen sitä ennen. Mutta paneuduttuani sänkyyn tunsin yhä selvemmin jonkun olevan suuressa hädässä. Viimein ymmärsin huoneessa olevan jonkun, ja se herätti kauhun sydämessäni; mutta tiesin sen olevan pyhää kunnioitusta ja rukoilin ääneen: puhu, Herra, palvelijasi kuulee. Heti oli kuin ääni sisälläni olisi kutsunut minua. Nousin vuoteesta, puin ylleni ja herätin toisen palvelijoistani, iäkkään, uskollisen miehen. Menin itse kirkkoon ja polvistuin alttarin eteen — mutta sitä ennen varasin itselleni kynttilän Maarian alttarilta, sytytin sen ja kannoin sen ulos kirkon ovelle, jonka jätin levälleen. Tuli paloi kirkkaasti ja tasaisesti, vaikka yö oli märkä, raaka ja sumuinen, eikä aivan tuuletonkaan.
"Ei kestänyt kauan ennen kuin muuan mies tuli luokseni ja pyysi minua antamaan viimeisen voitelun ja viacumin eräälle sairaalle. Lähetti oli ollut niin kauan matkalla, ettei hän uskonut papin ehtivän perille ajoissa, sillä hän oli kiertänyt omia jälkiään kauan aikaa ja oli eksynyt suolle ja rämeikköön. Mutta ehdimme perille ajoissa, ja minä sain antaa avun ihmiselle, joka tarvitsi sitä paremmin kuin useat meistä.
"Olen nyt ajatellut, että sekin, joka oli tuonut tuon sanan, oli siinä tilassa, että pahat henget pääsivät ohjaamaan hänen askeleitaan voimakkaammin kuin hänen suojelushenkensä, jonka ääntä hän oli lakannut seuraamasta. Voihan olla, että enkeli, tai kuolevan saattoenkeli, oli kääntynyt minun puoleeni ja että se johdatti minut kirkkoon soitattamaan kelloja.
"Mutta tullessani kotiin aamupuoleen ja kulkiessani kirkon ohi huomasin unohtaneeni sulkea oven; mutta kynttilä seisoi yhä ovella, ja liekki paloi, eikä sen sydän ollut kulunut ollenkaan; ei tuuli eikä sade, joka puhalsi sisään avonaisesta ovesta, ollut sammuttanut sitä. Pelästyin tuon ihmeen nähdessäni, mutta rohkaisin mieleni ja menin viemään Neitsyt Maarialle takaisin hänen kynttiläjalkansa sekä sulkemaan oven. Silloin huomasin jonkun kumartuvan kynttilän yli suojelemaan liekkiä, ja sen ympärillä näin aivan kuin kajastuksen jostakin valkoisesta — en tiedä, oliko se käsi vai vaatteenhelma vai siipi. Ryömin portaita ylös polvillani ja kun kurotuin tarttumaan jalkaan, sammui kynttilä, ja minä lankesin kasvoilleni, sillä tunsin jonkun kulkevan ohitseni — enkelin tai autuaan sielun — mutta tiesin sen nähneen Herransa ja minun Herrani kasvoista kasvoihin."
Olav istui hievahtamatta alasluoduin silmin, mutta viimein hän ei kestänyt kauemmin, vaan hänen täytyi katsoa ylös. Ja jälleen hän kohtasi sira Benediktin katseen.
Hän ei tiennyt, miten kauan he nyt katsoivat toisiaan silmiin, mutta aika, joka kulki heidän ohitseen, oli hänen mielestään kuin kuohuva, pyörteinen virta; hän ja tuo toinen seisoivat sen pohjalla, missä oli ikuisuus, muuttumaton, liikkumaton ikuisuus. Hän tiesi papin näkevän salaisen haavan, joka kalvoi hänen sieluaan ja levisi yhä laajemmalle — mutta oli liian pelkurimainen antaakseen parantajan käden tarttua tuohon mätää valuvaan paiseeseen. Äärimmäisessä pelossaan, että sairaaseen paikkaan koskettaisiin, hän keräsi koko tahdonvoimansa — ja sulki silmänsä. Hän vaipui pimeyteen ja äänettömyyteen — aika lakkasi pauhaamasta ja soimasta — mutta hän tunsi koko tuvan pyörivän kanssaan. Kun hän uudelleen aukaisi silmänsä, oli huone paikallaan kuten tavallisesti, ja sira Benedikt makasi pää poispäin kääntyneenä vihreätähtisellä pieluksella. Hän oli väsyneen ja murheellisen ja vanhan näköinen.
Olav nousi ja heitti hyvästit, polvistui maahan ja suuteli sira Benediktin kättä. Vanhus otti hänen kätensä lujasti omaansa ja puristi sitä, lausuen puoliääneen latinaksi jotakin, mitä hän ei ymmärtänyt.