Sitten hän meni, eikä pappi koettanut pidättää häntä.
* * * * *
Viikkoa myöhemmin kuultiin sira Benediktin kuolleen. Ihmiset pahoittelivat sitä suuresti, sillä he olivat kunnioittaneet häntä hyvänä pappina ja oikeamielisenä, rohkeana miehenä. Mutta kovin suuria hengenlahjoja ei hänellä uskottu olleen — hän oli ollut mieleltään ja tavoiltaan kuin yksi heistä, eikä hänellä ollut oppia yli tarpeellisen määrän.
Ainoastaan Olav Auduninpoika tunsi herpaantuvansa oudosti kuolinsanoman kuullessaan. Oli kuin hän olisi nähnyt oven avoinna — ja toivonut hämärästi uskaltavansa kerran käydä siitä sisään. Mutta hän ei ollut tehnyt sitä. Ja nyt oli ovi painunut kiinni ikuisiksi ajoiksi —.
Hän ei ollut puhunut paljon Ingunnin kanssa tämän Ylämaan matkasta, eikä lasta ollut mainittu ollenkaan heidän välillään.
Mutta ennen joulua Olav pelkäsi jälleen tapahtuneen pahinta — siksi hän nimitti mielessään sitä, että Ingunn varmaankin kantoi taas lasta —.
Siitä asti, kun Torhild Bjørnintytär tuli taloon, oli Ingunn osoittanut enemmän toiminnanhalua kuin koko naimisissaoloaikanaan. Nyt ei emännän olisi tarvinnut tehdä mitään itse, sillä Torhild oli niin taitava, että hän suoriutui yksin koko taloushommasta ja oli saanut Hestvikenin asiat hyvälle kannalle. Mutta oli kuin hänen tulonsa olisi herättänyt Ingunnissa kunnianhimon — Olav huomasi vaimonsa loukkaantuneen siitä, että hän oli ottanut taloon apuemännän, vieläpä häneltä kysymättä. Ja vaikka Torhild oli niin taipuvainen ja avulias emäntäänsä kohtaan, kysyi kaikessa hänen mieltään ja neuvojaan, pysytteli syrjässä niin paljon kuin suinkin, eläen pikku sisaruksineen pienessä, vanhassa tuvassa pihan itäpäässä, missä Olavin äiti oli asunut kerran, huomasi Olav, ettei Ingunn pitänyt Torhildista.
Korutyöt olivat ainoat, joissa Ingunn oli ollut taitava nuoruudessaan, ja nyt hän ryhtyi uudelleen valmistelemaan niitä. Hän neuloi Olaville avaraliepeisen mekon ulkolaisesta villakankaasta ja koristi sen levein reunuksin. Olav ei olisi tarvinnut sellaista vaatekappaletta nykyään — mutta Ingunn jätti Olavin työvaatteiden teon Torhildin huoleksi. Niihin töihin, jotka täällä olisivat tulleet kysymykseen, hän oli yhtä kykenemätön kuin tähänkin asti, mutta hän tahtoi olla mukana kaikessa; ja jouluksi hän puuhasi teuraslihoja, pani olutta ja puhdisti suojat ja vaatteet, juoksi parvien, aittojen ja panimon väliä pahimmassa pyryssä, jota tuuli kiidätti vuonolta käsin, niin että koko pihamaa ja rantatie olivat pelkkää liukasta, vihertävää sohjoa.
Mutta jouluaaton aattona tullessaan sisään Olav näki Ingunnin seisovan penkillä ja yrittävän ripustaa vanhaa seinävaatetta ylimmän hirsikerran kohdalle iskettyihin puunauloihin. Vaate oli yhdestä kappaleesta ja hyvin raskas; Olav meni nyt auttamaan häntä ja piti vaatetta sitä mukaa koholla, kuin sitä tarvittiin.
"Sinun ei ole viisasta puuhata niin paljon nykyään", hän sanoi. "Jos tällä kertaa luulet olevasi hyvissä voimissa, niin sitä suuremmalla syyllähän sinun olisi oltava varovainen, että kaikki sujuisi niin, kuin kumpikin toivomme."