Ingunn sanoi:
"Käy niinkuin on sallittu — ja mieluummin kestäisin sen, mikä minun on kestettävä, nyt, kuin kulkisin tuskassa kuukausimääriä. Luuletko, etten minä tiedä etten milloinkaan ole näkevä päivää, jolloin joku kutsuisi minua äidikseen."
Olav katsoi häneen — he seisoivat rinnakkain penkillä. Hän hyppäsi alas, nosti hänet perästä ja jäi seisomaan kädet Ingunnin lantioilla.
"Noin et saa puhua", sanoi hän heikosti. "Sitä sinä et voi tietää,
Ingunn!"
Olav kääntyi pois ja alkoi haalia kokoon puunauloja ja koukkuja, joita oli pitkin penkkiä.
"Minä luulin", sanoi hän hiljaa, "että olit aikonut mennä katsomaan poikaasi — kun kävit Bergissä viime kesänä."
Ingunn ei vastannut.
"Olen tuuminut toisinaan, ikävöitkö häntä", sanoi mies hyvin hiljaa.
"Onko sinulla ollut ikävä häntä, mitä?"
Ingunn seisoi yhä ääneti.
"Vai onko hän kuollut?" kysyi hän hellästi.