"Ei. Minä näin hänet kerran, mutta hän pelkäsi minua niin — raapi ja potki ja riehui kuin ilveksen pentu, kun minä tahdoin ottaa hänet syliini."
* * * * *
Olav tunsi itsensä paljon vanhemmaksi kuin oli, väsyneeksi ja kiusaantuneeksi. Hän eli nyt Ingunnin kanssa viidettä talvea — mutta ne tuntuivat sadalta vuodelta. Mutta Ingunnista tuo aika oli kai tuntunut vieläkin pitemmältä, hän ajatteli sitten.
Välistä hän koetti rohkaista mieltään — toivoa. Ehkä tällä kertaa kävisi hyvin — se oli ainoa, mikä kai enää voi tehdä Ingunnin iloiseksi. Ja nythän hän oli ollut pitkät ajat terveempi kuin milloinkaan — kukaties hän jaksaisi saada lapsen elävänä maailmaan.
Häneltä itseltään oli kauan aikaa sitten sammunut lapsen saamisen toivo. Hän ajatteli kyllä kartanoa ja sukua, mutta se liikutti häntä enää kovin vähän. Ja lisäksi hän kuvitteli hämärästi, varjomaisen kaukaisesti aikaa, jolloin hän olisi vanha, eikä tuskaa ja jännitystä ja tätä hänen kumman sairasta ja rauhatonta rakkauttaan olisi enää. Sillä eihän Ingunn voinut elää kauan. Ja silloin hänen elämänsä muuttuisi samanlaiseksi kuin muidenkin miesten, hän voisi hakea synninpäästön ja rauhan kiusatulle omalletunnolleen. Ja ehtihän sitten ajatella vielä taloa ja sukua.
Mutta kun hän joutui hämärissä arvailuissaan sinne asti — tunsi hän jälleen vihlovan polton sydämessään, kuin aukirevenneessä haavassa. Hän aavisti näet, että huolimatta siitä, ettei hänellä ollut rauhaa, ei iloa, huolimatta kuolemanväsymyksestään — hänellä sittenkin oli onni, oma onnensa, jos kohta se oli toisenlainen kuin muiden miesten. Vaikkakin sairaana ja melkein tyhjiinjuosseena, eli hänen onnensa hänessä sittenkin, ja hänen täytyi jaksaa ja osata pelastaa se, ennen kuin oli liian myöhäistä.
Ingunn näytti edelleen terveeltä, vielä uudenvuoden jälkeenkin. Mutta ajan pitkään Olavista rupesi tuntumaan pahalta nähdä hänet niin erilaisena kuin ennen — alati häärivänä ja turhan hoppuilevana. Hän ei käsittänyt, miten Torhild jaksoi elää sellaisen emännän alaisena — mutta tämä kulki tyynenä ja kärsivällisenä emäntänsä jäljessä kääntäen työksi kaiken Ingunnin herkeämättömän touhun.
Näin olivat asiat, kun Hestvikeniin paaston alussa tuli sana, että Jon Steinfinninpoika, Ingunnin nuorin veli, oli kuollut naimattomana viime jouluna. Olavin olisi tuskin ollut välttämätöntä lähteä pohjoiseen nyt keskellä talvea huolehtimaan Ingunnin perintöosasta, mutta Olav Auduninpoika käsitti tämän aivan kuin viittaukseksi.
Neljä yötä hän poltti kynttilöitä — nukkuen tuskin silmän täyttä. Hän neuvotteli Jumalan, Herransa kanssa. Hänen täytyi keksiä jokin keino auttaakseen itseään ja tuota onnetonta ihmishylkyä, josta hän piti niin älyttömästi. Jos hän määräisi koko Hestvikenin ja oman nimensä perinnöksi tuon islantilaisen kulkurin kakaralle — niin luulisi sen ainakin riittävän tapporahoiksi isästä.
* * * * *