Mutta täällä hän tuli näköjään saamaan olutta joka päivä, — ja keitettyä, tuoretta kalaa sekä lihaa nämä ihmiset söivät monta päivää peräkkäin; ehkä naisetkin täällä siis suutelivat joka päivä.
* * * * *
Kun Eirik tuli Olavin luo, laski kädet hänen helmaansa ja kyseli kaikenlaista — esimerkiksi, asuiko hylje tuolla metsässä, joka näkyi tänne vuonon yli, ja miksi hänen kaksi hevostaan olivat valkoisia ja minkä tähden Olav ei ollut Torhildin lasten isä, ja mitä noilla kynttilöillä tehtiin, joita keitettiin, ja minne kuu meni lentäessään niin kovaa vauhtia taivaan yli — tarkkasi Ingunn oudon jännittyneesti noita kahta. Hän pelkäsi, että Olav kyllästyisi poikaan. Hän oli niin äärettömän nöyrä ja kiitollinen miehelleen siitä, että tämä oli tuonut heille lapsen, jota hän, Ingunn, oli ikävöinyt kuollakseen. Nyt hän pelkäsi vain, että poika kiusaisi Olavia, tai että Olavin olisi vaikea nähdä hänen lastaan, jos se oli liian paljon hänen silmiensä edessä; mutta hän ei voinut huomata Olavin tuntevan vastenmielisyyttä Eirikiä kohtaan. Olav ei ollut pojan kanssa muuta kuin milloin pienokainen itse tuli hänen luokseen, mutta silloin hän aina oli ystävällinen tälle ja vastaili minkä ymmärsi pojan loputtomiin kyselyihin. Mutta Eirikiä ei ollut helppo saada ymmärtämään, mitä joku asia merkitsi — hän ei osannut erottaa eläviä ja kuolleita kappaleita toisistaan, vaan kyseli, pitikö iso kivi rannassa eniten lokeista, ja miksi lumi tahtoi pudota mäelle. Hän ei voinut käsittää, että aurinko, joka häämötti sumun keskeltä, oli sama, joka paistoi kirkkaalla ilmalla, ja kerran hän kertoi nähneensä kuun, joka oli aivan erilainen kuin toiset kuut. — Pappi tuli heille eräänä päivänä, mutta Eirik ei tajunnut, että tämä oli sama, joka oli ollut kirkossa, että häneltä voitiin riisua messuvaatteet ja että hän silloin saattoi ratsastaa aivan kuin muutkin miehet. Väliin Eirik itse rupesi kertomaan, mutta kaikki, mitä hän keksi, oli niin kummallista ja järjetöntä — siinä ei ollut mitään ajatusta. Ingunn pelkäsi pojan olevan vähälahjaisen ja hitaasti kehittyneen — ja hän rupesi pelkäämään, että Olav alkaisi pitää hänestä yhä vähemmän, kun hän oli niin ymmärtämätön. Tämä oli niin kaunis ja herttainen, ettei Ingunn tahtonut jaksaa erottaa silmiään hänestä — mutta älykäs hän ei ollut.
Salainen pettymyksen ja tuskan tunne, joka häntä kalvoi pojan osoittaessa niin peittelemättä pitävänsä enemmän isästään, oli myös syynä siihen, että hän koetti pitää miestään ja poikaansa erillään niin paljon kuin suinkin.
* * * * *
Alusta pitäen Olav ei tuntenut vastenmielisyyttä poikaa kohtaan. Ankara mielenliikutus, jonka hän oli kokenut kuullessaan Ingunnin uskottomuudesta ja sen jälkeenkin yhä uudestaan muistaessaan, että toinen mies oli omistanut hänet, oli muuttunut niin vieraaksi ja unohdetuksi näiden yhteiselämän ilottomien vuosien aikana. Hänen rakkautensa Ingunniin oli omistamisen varmuutta ja tottumusta; se oli punoutunut koko hänen olemukseensa, kuten multa on täynnä juuria. Mutta nyt ei tuosta rakkaudesta tuntunut olevan jäljellä muuta kuin ääretön sääli tuota sairasta ihmisparkaa kohtaan, jonka elämä oli hänen elämänsä. Se, mikä hänen tunteissaan Ingunnia kohtaan nyt oli elävää ja hehkuvaa, oli hellyys ja huoli hänestä — se sykki, nousi ja laski — mutta mielihalu liikahteli jossakin velttona ja vaimenneena, aivan kuin puoliunessa. Mutta sen mukana tuntui mustasukkaisuuskin laimenneen ja ikään kuin kohmettuneen — ja kun hän joskus tuli muistaneeksi, mitä heidän välillään oli tapahtunut ennen, tuntui se hänestä uskomattoman kaukaiselta. Eikä hän voinut keksiä mitään yhteyttä sen ajan häpeän ja sielun vaivan ynnä tämän pienen poikasen välillä, jonka he olivat saaneet taloonsa. Eirik oli heillä, ja niin oli oleva — Jumala oli ilmaissut tahtovansa, että hänen tuli ottaa Eirik huolehdittavakseen, ja sen jälkeen siinä ei ollut sen enempää ajattelemista tai tekemistä. Ja Olav oli taipuvainen pitämäänkin hänestä — lapsi oli kaunis ja haki ilmeisesti isänsä suosiota. Olav, jonka itsensä oli vaikea lähestyä toisia, ilostui ja hämmästyi aina, kun joku pyysi hänen ystävyyttään.
Ja Olav tajusi usein paremmin kuin lapsen äiti tämän ihmeellisissä ja sekavissa tuumissa olevan sittenkin ajatusta ja järkeä. Ja kun äiti keskeytti Eirikin hapuilevat selitykset säälimättömin sanoin eikä malttanut jättää tätä rauhaan, että he olisivat saaneet selvitellä asian keskenään, tunsi mies useammin kuin kerran eräänlaista jäytävää kärsimättömyyttä. Hän muisti — ei niin, että olisi osannut muotoilla sen mielessään selvinä ajatuksina tai ilmaista sanoin — ainoastaan lyhyinä, äkillisinä näkyinä paljon siitä, miltä maailma oli näyttänyt hänestä itsestään hänen lapsena ollessaan.
IX
Vuono aukeni, ja tuli kevät. Punaisenharmaat kalliot veden partaalla hohtivat aurinkoisina, ja Härän alla oleva hyrsky välkkyi valkoisena ja aivan kuin vastasyntyneenä. Rinne nurmettui ja huokui heinän ja mullan tuoksua, ja sitten tuli lehdenpuhkeamisaika, joka täytti Kverndalenin karvaanvilpoisella lehväntuoksulla.
Eräänä toukokuun aamuna Olav löysi kyykäärmeen pesän mäen töyräältä ja sai tapetuksi kolme käärmettä. Hän pani ne suljettuun puukuppiin ja hiipi päivällislevon tultua salaa kotaan. Käärmeenrasva ja käärmeentuhka kelpaavat lääkkeiksi moneen asiaan, mutta niillä on suurempi voima, kun valmistaa ne salaa.