Etumaisena kirkossa seisoi kokonainen rykelmä miehiä ja naisia juhlapuvuissa; heillä oli kiiltävät vyöt ja suuret soljet, ja Eirik tiesi, että nämä ne omistivat kaikki nuo koreasatulaiset hevoset ja välkkyvät aseet, jotka olivat nojallaan seinää vasten tornin alaisessa huoneessa. Eirik luuli heitä jonkinlaisiksi haltioiksi — mutta näillä oli henki ja ne liikkuivat paljon kauempana hänen elämästään kuin kotihaltiat metsässä. Kerran Hallveig osoitti erästä heistä, kaikista lihavinta vaimoa, jolla oli tulipunaiset vaatteet ja kolminkertainen hopeavyö mahdottoman vatsansa ympärillä ja olutkulhon kokoinen solki valtavalla povellaan: tuo nainen oli hänen tätinsä, sanoi Hallveig. Eirik ei viisastunut siitä sen enempää, sillä hän ei tiennyt, mitä täti merkitsi. Suojelushengistä ja enkeleistä hän oli kuullut, ja välistä Siljuaasenissa kävi vaimo, jota lapset nimittivät tädiksi — hänen nimensä oli Ingrid ja hänellä oli muhku selässä — mutta tämä ei ollut semmoinen. —
* * * * *
Hän oli pelästynyt pahanpäiväisesti, kun tuo sinipukuinen haltianainen tuli heille. Ja hän oli tullut Eirikiä hakemaan — hän oli Eirikin äiti, sanoivat lapset. Hänestä tuntui sanomattoman pahalta, sillä se oli ikään kuin häpeä ja vaara. Hän oli varmaan yksi noista vaimoista, jotka olivat seisoneet kirkossa — kaikista kaukaisimpia haltioita. Ja nyt Eirik oli saanut vanhimman siskonsa sanomaan, mitä äpärä merkitsi: kun nainen makaa miehen kanssa metsässä, saa hän äpärän. Sinipukuinen oli saanut hänet aivan samalla tapaa kuin äiti sai pikku Ingan keväällä; kaikki muut tuvassa olevat lapset äiti oli saanut, paitsi Eirikin. Ja kauhulla ajatteli nyt lapsi syntyneensä ulkona metsässä ja tulleensa tuoduksi sieltä. Mutta hän pelkäsi kuin kuolemaa, että hänet vietäisiin sinne uudestaan, sillä hän ei tahtonut, ei vaikka mikä. Hän eli kauan hirvittävän pelon vallassa, odottaen, että sinipukuinen tulisi takaisin ja veisi hänet sinne, missä hän makasi tuon miehen kanssa; miehen hän kuvitteli kaatuneen puun näköiseksi, jonka juuret sojottivat ilmassa. Kirkkomatkalla he olivat ajaneet sellaisen ohi; se oli pienellä kuivalla aukealla kalliokielekkeen alla, ja Eirik oli aina pelännyt tuota elotonta, kaatunutta kuusta, jonka juurista oli irvistellyt aivan kuin ilkeä miehen naama. Poika ajatteli nyt, että sinipukuinen asui tuollaisella pienellä aukealla metsän keskessä, ja siellä Eirikin oli oltava kahden hänen ja hänen miehensä, tuon kaatuneen puun, ja hänen punaisen hevosensa kanssa, jonka suitset välkkyivät; sinne ei tullut ketään muita, ei ihmisiä eikä eläimiä. Mutta hän ei tahtonut — hän tahtoi jäädä tänne kotiin, turvalliselle kotimäelle, ja nukkua sisällä tuvassa; eikä hän tahtonut erota milloinkaan äidistä ja Guddasta, rintasisarestaan, ja Kaaresta ja toisista lapsista ja Beiskistä ja hevosesta ja lehmistä ja vuohista ja Torgalista — eikä hän antanut rutistella ja suudella itseään siten, kuin tuo vieras vaimo oli tehnyt. — Pitkän aikaa hän uskalsi tuskin edetä kolmea askelta tuvan ovelta, niin kauheasti hän pelkäsi, että tuo äiti tulisi takaisin. Mutta jos hänellä oli ollut isä, ei hän ollut voinut tehdä tälle mitään — sillä sisko oli sanonut, että äpäriä olivat ainoastaan sellaiset, joilla ei ollut isää. —
* * * * *
Ajan mittaan hän sitten muisti yhä harvemmin tuota kohtausta. Mutta kerran talvella tuli taloon muutamia miehiä, jotka olivat matkalla metsän läpi hiihtotietä Østerdaleniin. Jälleen hän kuuli heidän puhuvan hänestä, mutta nyt he sanoivat hänen äitinsä nimenkin: se oli Huora. Eirik ei ollut koskaan kuullut tuota nimeä, mutta se kuului niin kummalliselta ja pelottavalta — aivan kuin hän ei olisi ollut ihminen, vaan jokin iso lintu. Hän kuvaili nyt mielessään, miten Huora voisi lentää heille, sininen viitta liehuen, ja iskeä kiinni häneen. — Ja hänelle selvisi yhä enemmän, miten huonossa asemassa hän oli, hänellä ei ollut isää kehen turvata, niin ettei kukaan uskaltaisi ottaa häntä.
Sitten hänen luokseen tuli kerran isä. Eirik ei ihmetellyt sitä kovin suuresti. Kun hänet vietiin tämän eteen, tutki hän tätä perin pohjin. Ja Olavin vaaleus vaikutti kai sen, että lapsi heti tunsi luottamusta häneen. Tätä leveähartiaista, suoraryhtistä miestä, jonka hän arvasi heti kuuluvan niihin, jotka seisoivat kuorin luona kirkossa — hän ei pelännyt. Juhlavaatteet hänelläkin oli — lehdenvihreä mekko, hopeasolki rintamuksessa, kiiltävä vyö ja pitkä tikarintuppi. Ja sitten Eirik piti niin paljon suuresta, ihmeellisestä kirveestä, jota tuo isä piti polviensa välissä; käsi, joka lepäsi kirvesvarrella, oli täynnä sormuksia. Mitä enemmän hän katseli, sitä tyytyväisemmäksi hän tuli isäänsä. Hän seisoi tyynesti paikallaan ja katsoi isäänsä rävähtämättä, kun tämä loi häneen tutkivan katseen — ja hänen kasvonsa alkoivat loistaa tämän ensimmäisestä hymyn häiveestä, ja hän meni isänsä polven luo.
"Pikku poikani on pienikasvuinen", sanoi isä Hallveigille ottaen poikaa leuasta. Enempää hän ei sanonut Eirikille heidän ollessaan Siljuaasenissa, mutta se riitti tälle. Hallveig itki hiukan, Torgal nosti hänet ilmaan, kun hän sanoi hyvästiä lapselle, ja sisarukset tuijottivat häntä, kun hänen oli lähdettävä kahden vieraan miehen mukaan. Eirikin sydäntä ahdisti vähän, kun hän näki äidin itkevän; hän otti äitiä kaulasta, ja hänen huulensa vapisivat — mutta kun hänen isänsä kutsui häntä, kääntyi hän heti ja laapusti ovelle avarassa nahkamekossaan.
— Eirik ja Olav tulivat hyviksi ystäviksi matkalla. Isä ei puhunut hänelle paljoa ja jätti pojan Arnketilin, saattomiehen huostaan. Mutta kaiken sen ihmeellisen ja uuden, mitä he kokivat, reen ja hevosten, eri talojen, joissa he nukkuivat joka yö, monenlaisten hyvien ruokien, ihmisten, joita oli kaikkialla ja jotka puhelivat hänellekin — kaiken tuo tiesi Eirik kuuluvan isänsä mahdin alle. Ja hänen isällään oli palttinainen paita ja palttinasäärykset lähinnä ihoa — eikä hän riisunut niitä pois yöksikään.
* * * * *
Uusi äiti, joka odotti häntä matkan perillä, teki paljon vähäisemmän vaikutuksen Eirikiin. Hän ei tuntenut tätä enää, ja kun tämä kysyi, muistiko Eirik hänen käyneen Siljuaasenissa, vastasi hän kyllä, koska ymmärsi sen kuuluvan asiaan. Mutta hän ei tuntenut tätä millään tavoin samaksi. Tällä äidillä oli ruskeat vaatteet ja hän oli pullea vyötäisiltä ja astui hitaasti ja raskaasti kulkiessaan lakkaamatta rakennusten väliä puuhissaan. Pitkän, sinipukuisen äidin, Huoran, jonka liikkeet ja eleet olivat olleet lintumaisen vilkkaat, hän kuvitteli seisovan pienellä metsäaukealla, missä hän asui juurikkomiehineen ja isoine, punaisine hevosineen. Ainoastaan silloin, kun uusi äiti puristi hänet rintaansa vasten ja suuteli häntä väkisin, hurjia hyväilysanoja hokien, luuli hän tuntevansa, että tämä ja Huora olivat sama ihminen, — vaikka tätä kutsuttiin Ingunniksi. — Eirik ei pitänyt tuollaisesta suutelemisesta ja puristamisesta — hän ei ollut milloinkaan saanut muita suudelmia kuin sellaisia, jotka kuuluivat messupyhän ja tuoreen lihan ja olutkulhosta saatujen kulausten yhteyteen kirkosta palatessa — ja se oli harvinaista ja juhlallista.