Astuessaan sisään Olav näki että Ingunn oli saanut ylleen vaatteet ja hunnun ja kantoi parastaikaa ruokaa kamarista, jossa he säilyttivät talvitarpeitaan. Eirik seisoi siinä, mihin Olav oli hänet jättänyt, mutta äiti oli saanut sentään riisutuksi hänen päältään nahkamekon. Nähdessään isän tulevan poika kääntyi kiireesti tätä kohden ja tarttui hänen käteensä hymyillen vähän pelokkaasti.

"Ei, mene sinä vain äitisi luo, Eirik", sanoi Olav. "Tee kuten sanoin", uudisti hän hiukan terävästi, kun poika vetäytyi arasti hänen puoleensa.

VIII.

Eirik oli melkein viiden vuoden vanha kun hän alkoi ymmärtää, että häneltä puuttui paljon kun hänellä ei ollut isää. Vuosi sitten, heidän käydessään alhaalla laaksossa Maarianmessussa keväällä, hän oli kuullut muutamien ihmisten puhuvan keskenään, että hän oli äpärä; samaa sanaa olivat käyttäneet miehet, jotka olivat Siljuaasenilla metsästysretkellä — ja se oli tarkoittanut häntä. Mutta kysyessään kasvatusäidiltään, mitä se merkitsi, oli tämä lyönyt häntä korvalle. Sitten hän oli mumissut vihaisesti, että isku olisi oikeastaan saanut sattua niihin, jotka puhuivat sellaista tuolle pikku poloiselle — ja myös hänen äitiinsä — sillä eihän poika voinut sille mitään, että oli äpärä. Mutta Eirik tajusi, että oli parempi olla kysymättä enemmän noista salaperäisistä sanoista. Se merkitsi jotakin erittäin huonoa, ja siksi Torgal ei pitänyt hänestä — hän ei osannut selittää, mistä hän sen tiesi, mutta hän vain tunsi, ettei Torgal, mökin lasten isä, ollut hänen isänsä.

Torgal, Siljuaasenin isäntä, oli hyvä ja kotosalla viihtyvä mies. Hän opetti pojilleen monenmoista: vanhimmat seurasivat jo häntä metsälle, ja nuoremmat saivat auttaa kotona peltotöissä; isä neuvoi ja kuritti heitä milloin ankaruutta tarvittiin. Mutta Eirikiä hän ei ottanut huomioon hyvässä eikä pahassa. Hän kunnioitti vaimoaan eikä sekaantunut koskaan hänen asioihinsa — ja sen, että tämä oli ottanut haltuunsa tuon isoisen kartanontyttären äpärän, hän oli jättänyt kokonaan vaimonsa asiaksi; — tämä sai huolehtia itse sekä lapsesta että kasvatuspalkkiosta.

Eirik tiesi kyllä, ettei Hallveig ollut hänen äitinsä, mutta hän ei ajatellut sitä sen enemmän, sillä Hallveig ei kohdellut häntä milloinkaan toisin kuin omia lapsiaan. Hän torui ja lyödä nappasi yhtä sukkelasti ketä tahansa, joka osui hänen tielleen kun hän oli puuhassa, ja hän pesi heidät puhtaaksi suuresta pienempään isossa sammiossa pyhien aattoina; heidät puettiin nahkamekkoon päivää ennen syyspäivänseisahdusta, ja kun käen oli kuultu kukkuvan, täytyi Eirikin, kuten toistenkin lasten, tyytyä paljaaseen sarkapaitaan, olipa ilma minkälainen tahansa. Niinä kertoina vuodessa, kun siljuaasenilaiset lähtivät alas kirkolle messuun ja Hallveig hoiti ohjaksia, sai Eirik istua takana yhtä kaukana hänestä kuin muutkin lapset, ja hän suuteli heitä kaikkia yhtä rakkaasti saatuaan Corpus Dominin.

Ruokaa heillä oli aina riittämiin — joko kuivattua kalaa tai linnunlihaa; lisäksi leivänkannikka tai kauhallinen puuroa, palan painimeksi milloin kaljaa, milloin pelkkää vettä, kun maito talven tullessa alkoi ehtyä. Eirik oli viihtynyt hyvin ja ollut tyytyväinen salon yksinäisessä uudismökissä.

Siellä tapahtui joka hetki jotakin, koska tuossa pikku talossa oli niin monta ihmistä ja eläintä. Ja piha-aidan takana kohosi metsä kuin seinä joka puolella; ja tuon humisevan kuusimetsän ja kiiltävälehtisen pensaston sisässä kuhisi salaperäinen, kätketty elämä. Siellä eli ja liikkui olentoja, jotka pitivät silmällä heidän toimiaan metsänrajasta ja houkuttelivat pojan alimman aidan ääreen asti: pienimmästäkin metsästä kuuluvasta risahduksesta saattoi koko lapsilauma kääntyä ympäri ja kirmaista mäkeä ylös rakennusten suojaan. Eivät lapset olleet nähneet kovin paljon noita olioita, mutta he kuulivat aikuisten kertovan ihmeellisiä tarinoita näistä ja tunsivat nimeltä niin Uvaasenin peikon kuin Vagge-kiven vaiheilla oleksivan keijukaisen ja karhun — tämä oli menneenä vuonna käynyt navetan luona ja koettanut murtautua sisään katon kautta eräänä huurteisena yönä; mutta se oli tapahtunut ennen Eirikin aikaa. Erään maakiven alla, ylhäällä mäellä, asui pieniä sinipukuisia ukkoja ja akkoja, mutta ne olivat talon ystäviä — äiti kantoi niille ruokaa toisinaan, ja siitä nämä tekivät hänelle kaikenlaista hyvää. Eirik oli nähnyt usein niiden jälkiä lumessa. Aidan ulkopuolella olevat haltiat olivat pahaatarkoittavampia. Pojan mielessä näillä ja metsän eläimillä ei ollut suurtakaan eroa.

Hän kuunteli tiheiköstä kuuluvaa liikettä kesäpäivänä, lintujen ja muiden metsänelävien ääniä yöllä, seurasi lumella näkyviä jälkiä talviaamuina, Beiskin, heidän koiransa haukuntaa, kun se karkasi pystyyn pimeinä iltoina, Eirikin pääsemättä milloinkaan perille, mistä se ärhenteli — kaikkea tuota, joka kuului aidan tuolla puolen olevaan ihmeelliseen maailmaan. Se oli epäselvä ja utuinen, mutta silti todellinen, vaikka hän oli niin pieni, että hänen täytyi jäädä aidan sisäpuolelle. Mutta Torgal-isäntä ja isommat pojat saivat liikkua siellä ja he kertoivat outoja asioita retkistään.

Eirik ei joutunut metsään muulloin kuin silloin kun Hallveig vei hänet kirkkoon. Silloin he ajoivat metsän läpi kauas, kauas alas laaksoon. Ja siellä he tulivat uuteen maailmaan, joka oli vielä vieraampi ja unenomaisempi. Kellon ääni, joka kaikui ja jylisi halki suurten, aukeiden peltojen, joiden keskellä näkyi isoja rakennuksia — kirkonmäkiä missä seisoi hevosia, paljon hevosia, toinen toisensa takana — pieniä, takkuisia hevosia, sellaisia kuin heidän omansa, alempana rinteellä, mutta ylhäällä kirkonaidan vieressä hirnui paksuja, kiiltäviä, pystyharjaisia oriita punaisine, vihreine tai sinipunaisine välkkyvin kulta- ja hopeaheloin koristettuine valjaineen. Kirkon sisällä seisoivat papit kullattu viitta hartioillaan laulaen palavien kynttilöiden välissä, ja jossakin kulki valkoisiin hameisiin puettu poika heiluttaen kultaista suitsutusastiaa, joka levitti mitä miellyttävintä tuoksua. Kasvatusäiti painoi laumansa polvilleen ja töykki heidät pystyyn sitä mukaa kuin tuolla kuorin kirkkaudessa liikuttiin. Viimeksi sinne tuli Jumala, tiesi Eirik, — silloin kun pappi kohotti ilmaan pienen, pyöreän leivän ja kun tornissa oleva kello alkoi kilkattaa kirkkaasti ja riemukkaasti.