Eirik istui hyvin peitettynä reessä, katsellen puoleen ja toiseen ilosta nauraen. Nyt hän sai taas ajaa reessä — kun hänen isänsä nouti hänet Siljustadista, oli hän ajanut myös. Reki odotti heitä rinteen ylimmässä talossa. Anki nauroi ja puheli ajaessaan tavarakuormaa — Anki oli se hyvä mies, joka oli kantanut hänet selässään rinnettä alas, kun isä tuli häntä hakemaan. Isä itse istui muodottoman paksuna nahkamekossaan — ja hänen oma nahkareunuksinen vaipankauluksensa oli yhtä huurteinen ja valkea kuin miesten hupun alta näkyvät hiukset.
Tora seisoi katsellen pojan punakoita, iloisia kasvoja — tämän ruskeat silmät olivat kirkkaat ja nopsat kuin pikkulinnun silmät — ja hän tunsi sydämessään hiukan samaa hellyyttä, jota hän oli tuntenut Eirikiä kohtaan tämän ollessa kapalolapsi. Hyvästiksi hän suuteli tätä molemmille poskille ja pyysi sanomaan terveisiä äidille.
* * * * *
Olav tuli Hestvikeniin aikaisin eräänä aamuna auringon kuultaessa valjuna pakkasusvan keskeltä — hän oli lähtenyt Oslosta pilkkopimeässä, huomenmessun aikaan. Heidän tultuaan lahdelle hän antoi ohjakset Ankille, nosti nukkuvan pojan reestä ja kantoi hänet rinnettä ylös kotiin.
Ingunn istui tulen ääressä tukkaansa kammaten, kun Olav astui sisään.
Hän laski lapsen lattialle, työnsi häntä edellään ja sanoi:
"Eirik, mene sanomaan äidillesi hyvää huomenta", sitten hän itse kääntyi takaisin porstuaan. Ovelta hän näki syrjäsilmällä Ingunnin konttaavan polvillaan poikaansa vastaan laihat, paljaat käsivarret ojossa; tukka viilsi lattiaa hänen perästään.
Hän hommaili ulkona pihalla rekien luona, kun Ingunn huusi häntä ovelta. Pimeässä porstuassa tämä lensi hänen kaulaansa; hän itki niin, että hytkyi painautuessaan Olavia vasten. Tämä laski kätensä hänen selkäänsä — ja tunsi tukan ja paidan läpi lapaluiden törröttävän ilmassa kuin lautojen. Nuo hajallaan olevat hiukset ja hennot, luisut olkapäät herättivät hänen mielessään oudolla tavalla muiston siitä, miten sievä Ingunn oli ollut nuorena. Nyt hän oli kömpelö ja liikkui raskaasti, eikä ollut helppo löytää entisen raikkaan kauneuden jälkiä noista itkusta pöhöttyneistä, kärsineistä kasvoista. Eikä siitä ollut vielä kovin monta vuotta, kun hän oli ollut mitä kukkein. — Ensimmäisen kerran Olav tunsi perin juurin hänen turhan hedelmällisyytensä kaameuden. Hän puristi tätä uudelleen.
"Minä luulin sinun tulevan iloiseksi", hän sanoi, kun toinen yhä itki itkemistään.
"Iloiseksi —", sanoi Ingunn, ja nyt Olav kuuli hänen nauravan itkunsa keskeltä. "Olen iloisempi kuin taivaan enkelit — vaikka sinä tiedät, Olav, että pidän enemmän sinusta kuin koko maailman lapsista."
"Mene nyt sisään pukemaan päällesi", pyysi Olav, "sinulle tulee kylmä tässä".