"Usko mitä uskot", sanoi Olav. "Haftor ja minä olimme kyllä sopineet — olin silloin maanpaossa jaarlin tähden. Tuhma sinä olet ollut ikäsi kaiken, Hallvard, mutta ethän voi olla niin typerä, ettet ymmärtäisi teille sukulaisille olevan edullisinta uskoa siten kuin olen sanonut. Siinäkin tapauksessa, että menettäisitte perinnön, jonka olisitte saaneet, jos sisarenne olisi kuollut lapsettomana."
Hallvard hypähti seisoalleen ja lähti ovesta.
Mutta Olavin jäätyä kahden kesken Toran kanssa hänestä tuntui äkkiä, kuin teko, jonka hän oli ottanut suorittaakseen, olisi nujertanut hänet. Kun toinen yhä oli ääneti, sanoi hän pilkallisesti hymyillen:
"Entä sinä, Tora, uskotko sinä, mitä minä sanoin."
Tora katsoi häntä suoraan silmiin kasvojen ilmaisematta mitään.
"Täytyyhän minun uskoa, kun kerran väität niin."
Nyt Olav tunsi kuin ruumiillisen painon niskassaan. Vaikka hän oli ennestään väsynyt, oli hän nyt ottanut hartioilleen uuden taakan entisen lisäksi. Mitään hän ei voinut vähentää eikä pyytää apua mistään. Hänen täytyi kestää — yksin.
* * * * *
Seuraavana iltana Olav saapui Bergiin lapsi mukanaan. Tora koetti parhaansa mukaan olla ystävällinen sisarenpojalleen. Mutta oli kuin poika olisi tuntenut, ettei hän sittenkään ollut oikein tervetullut tähän taloon, ja niin hän pysytteli vastakeksityn isänsä kintereillä, seurasi häntä kaikkialle ja painautui hänen polveensa, Olavin käydessä istumaan. Jos hän silloin sai pitää kiinni isänsä kädestä tai Olav nosti hänet syliinsä, säteilivät pikku Eirikin kasvot ilosta, ja hänen täytyi vähän väliä kääntyä katsomaan isäänsä riemuiten ja ihmetellen.
Olav ei viipynyt Bergissä tämän jälkeen kauemmin kuin oli pakko. Jo kolmannen päivän aamuna hän oli matkavalmis.