"Tuo hänet tänne", kuului Olavin valpas ääni pimeästä.
"Joko hän nyt taas herätti sinut!" valitti Ingunn; hän kantoi pojan vuoteeseen ja paneutui levolle — ja nuo kaksi pyöriskelivät kunnes löysivät sopivan asennon.
Yöllä pojalle kelpasi ainoastaan äiti. Hän painautui aivan kiinni äitiinsä eikä vastannut isälleen. Hänen unistaan he eivät saaneet mitään selvää. Hän näytti aivan kuin pudistavan jotakin kädestään ja heittävän sen luotaan pari kolme kertaa. Sitten hän huokasi keventyneesti ja asettui nukkumaan. Ja kohta sen jälkeen nukkuivat molemmat.
Unettomuus vaivasi Olavia aina pahimmin keväällä — silloin hän nukkui harvoin ennen keskiyötä ja heräsi aamunkoitossa. Noina varhaisina kesäaamuina vuono usein oli peilikiiltävä, väritön ja hopeanhohtava, ja vastapäinen autio ranta kuulsi kirkkaana ja heleänä kuin taikanäky. Olav tunsi olonsa niin odottamattoman keveäksi ja iloiseksi astuessaan ulos tuollaisena aamuna. Torhild Bjørnintytär lauloi jossakin; hän oli ollut työssä jo kauan. Olav ja tyttö kohtasivat toisensa pihalla ja pysähtyivät juttelemaan auringonpaisteeseen.
Kun Olav pari tuntia myöhemmin palasi takaisin tupaan, jäi hän välistä katselemaan noita kahta, äitiä ja lasta, jotka vielä nukkuivat. Eirik nukkui kasvot äidin kaulalla, hengittäen suu puoliavoinna. Ingunn oli kiertänyt kapean, sormuksista raskaan kätensä hänen ympärilleen.
Kaksi viikkoa ennen juhannusta Ingunn sai poikalapsen. Olav antoi kastaa sen heti synnyttyä, ja sille pantiin nimeksi Audun.
Poika oli pieni, heiveröinen ja sinertävä. Olav tarttui kahdella sormella poikansa käteen kerran, kun se potki kapalot levällään Signe Arnentyttären helmassa odottaen pesua — ja tuo pieni käsi oli niin laiha, että se muistutti aivan ankanpojan räpylää; se oli myös yhtä kylmä.
Olav ei tuntenut mitään erikoista rakkautta tai iloa siitä, että hän nyt viimeinkin oli saanut pojan. Odotusta oli kestänyt niin kauan, että paljaan mahdollisuudenkin epäileminen sai hänet synkän alakuloisuuden valtaan. Ja hän oli niin tottumaton ajattelemaan, että tämä monivuotinen surkeus saattaisi lopulta päättyä iloon ja riemuun, että hän tarvitsi aikaa jaksaakseen käsittää sen.
Mutta hän näki, ettei niin ollut äidin laita. Siitä huolimatta, että tämä joka kerran oli odottanut vain katkeraa tuskaa, hänen sydämensä oli vastoin omaa tahtoaan vavissut toivottomasta rakkaudesta syntymätöntä pienokaista kohtaan. Nyt Audun sai kaikkien noiden veljiensä perinnön, jotka eivät olleet jättäneet jälkeensä nimeä tai edes muistoa.
Eirik hyppi ilosta, kun hän oli saanut veljen. Hän tiesi Siljuaasenin ajalta, että lapsen syntymä oli mitä tärkein tapaus. Silloin hääri tuvassa kaksi, kolme vierasta vaimoa, ja nämä olivat tuoneet kerallaan hyvää ruokaa, ja kynttilä paloi sisällä kaiken yötä. Kapalolasta vaalittiin kuin kalleinta aarretta — aidan takana olevat haltiat vaanivat sitä varastaakseen sen — ja kaikki kyselivät sen vointia ja terveyttä. Että suurin onnettomuus kodissa oli se, kun seuraava lapsi ilmestyi vaatimaan itselleen kätkytpaikkaa ja sijaltaan karkotettu joutui laahaamaan köyteen sidottuna tuvan lattiaa, ollen jokikisen jaloissa ja alituisessa vaarassa — sitä ei Eirik ollut tullut huomanneeksi. Ja tässä talossa oli kaikki nyt kauhean juhlallista, apuvaimot puuhailivat kukin palvelusneitoineen, ja ruokaa oli niin, että siihen oli hukkua — mutta kynttilöitä eivät Eirik ja isä saaneetkaan yöksi, sillä äiti ja pikkuveli nukkuivat toisessa tuvassa.