"Tämä on minun silkkiveljeni, mutta se on vain teidän villaveljenne", sanoi hän Torhildin kahdelle nuorimmalle lapselle, kun he seisoivat kolmisin katselemassa Audunin kapaloimista.

Olav sattui istumaan vaimonsa luona juuri silloin. Hän vilkaisi Ingunniin. Tämä makasi katsellen kumpaistakin poikaansa ilosta säteillen.

Tuo oli hänen poikansa, tuo pieni poloinen, jota palvelusneito käänteli ja kapaloi. Isompi poika taivutti terveet, loistavat kasvonsa hänen ylitseen ja leperteli pikkuveljelle, jolta hän tietämättään oli riistänyt syntymisoikeuden.

* * * * *

Laaksossa oli herättänyt hiljaista supinaa se, että Hestvikeniin yhtäkkiä oli ilmestynyt iso viisivuotias poika, joka oli ollut kätkössä siihen asti.

Olav ei ollut kovin pidetty seudulla. Hänet oli otettu vastaan peittelemättömällä, sydämellisellä suopeudella, kun hän palasi kotiinsa, mutta laaksolaisissa pääsi vähitellen syntymään sellainen tunne, että hän oli työntänyt luotaan heidän tarjoamansa ystävyyden ja hyvän naapuruuden. Olav pysytteli itsekseen enemmän kuin mistä he pitivät, ja ihmisten parissa hän ei ryhtynyt helposti puheisiin; epäystävällinen hän ei ollut — ja se selitettiin siten, että hän tahtoi olla ylempänä muita talonpoikia, — mutta harvasanainen, hiljainen ja luoksepääsemätön. Ja nyt alettiin kuiskia miehestä mieheen, hiukan pilkallisesti hymyillen, että Olav taisi pitää itseään hoviherrana, koska hän oli kuulunut Alf-jaarlin väkeen ja oli äitinsä puolelta sukua noille tanskalaisille valtaherroille, jotka elelivät täällä Norjassa puolen vuotta kerrallaan, syöden herttuan ruokaa. Sellaista se. Hän omisti perintökartanonsa yksin ja jakamattomana — mutta annas olla, miten kauan; ajat olivat muuttuneet niin rauhattomiksi. Vaikkei hän koskaan koettanut päästä täyttämästä velvollisuuksiaan eikä ollut vastahakoinen auttamaan pulaan joutunutta, ei kukaan pyytänyt mielellään palvelusta Olav Auduninpojalta. Sillä kun hätään joutunut tuli Hestvikenin rikkaan isännän luo, näytti tämä tuskin viitsivän kuunnella. Ja kun tulija oli tehnyt hänelle laajasti selkoa asemastaan, saattoi hän havahtua kysymään, aivan kuin muissa mietteissä, mistä olikaan kysymys —. Kukaan ei voinut kieltää, ettei Olav olisi ollut hyvä antamaan ja lainaamaan, mutta jos jonkun teki mieli keventää sydäntään ja neuvotella asioistaan jonkun toisen kanssa, ei ollut menemistä siihen taloon — sillä hän vastaili niin, ettei tiennyt, oliko hän tuhma vai piittaamaton. Ellei siis joku ollut polttavan avun tarpeessa, kääntyi hän mieluummin sellaisen puoleen, joka viitsi kuunnella hänen puhettaan, lausua ajatuksensa ja antaa neuvoja ja lohdutusta, vaikka tämä antamansa avun lisäksi ei olisi voinut olla vähän surkeilematta ja valittamatta, että hänellä oli vaikeuksia itselläänkin — mutta onneksi olkoon vain Jumalan nimessä.

Toinen asia, minkä naapurit olivat panneet merkille, oli, ettei kukaan ollut nähnyt Olavia rehellisesti päissään tai avopuheisena hutikassa ollessaan. Hän ei juonut vähemmän kuin muutkaan kunnon miehet pidoissa. Mutta oli kuin jumalanvilja ei olisi pystynyt häneen.

Ja niin heräsi seudulla huomaamatta epäselvä, sanoiksi pukematon epäily, — kukaan ei oikeastaan tiennyt, mihin se perustui, se vain vahvistui hämäryydestään huolimatta melkeinpä varmuudeksi — että tuolla miehellä oli tunnollaan jotakin, joko onnettomuus tai salainen rikos. Tuo suoraryhtinen, kaunis nuori isäntä, leveine, vaaleine kasvoineen ja pellavanvaaleine, kiharaisine hiuksineen oli leimattu mies.

Ja olihan sekin ihmeellistä, ettei hänen vaimonsa voinut saada elävää lasta. Vähän Ingunn Steinfinnintytärtä nähtiinkin, eikä tuossa raukassa enää ollut paljon näkemistäkään, mutta ihmiset muistivat vielä, miten kaunis hän oli ollut — eikä siitä ollut niin kovin monta vuotta.

Kunnes sitten tuli julki, että heillä olikin lapsi. Poika, joka on kaikki nämä vuodet ollut piilotettuna, heitettynä tuuliajolle kaukana pohjoisessa, vaimon kotiseudulla.