Siitetty isän ollessa maanpakolainen — kyllä, kyllä. Olav oli selittänyt asian lyhyesti ja selvästi. Ihmiset saivat tietää hänen joutuneen vihoihin vaimonsa sukulaisten kanssa siksi, että Steinfinn oli juuri ennen kuolemaansa antanut Olavin haltuun tyttärensä, joka oli ollut kihlattu tälle lapsuudesta asti. Olav oli pitänyt häntä vaimonaan, ja Steinfinnin sanoja oli mahdoton käsittää toisin, kuin että tämä oli hänen tarkoituksensa. Mutta uudet naittajat olivat luulleet voivansa päättää toisin tuon kauniin ja rikkaan neidon suhteen. Olav kertoi nyt, että viimeisenä kesänä ennen kuin hän pääsi lopulliseen sovintoon vaimonsa suvun kanssa, hän oli ollut salaa jonkun aikaa siinä talossa, missä tämä asui. Mutta asia oli täytynyt pitää salassa tähän asti.

Näin kertoi Olav Auduninpoika. Mutta ihmiset ihmettelivät. Ehkä ei ollut niinkään varmaa, että Olav oli ottanut vaimonsa luokseen vapaasta tahdostaan, vaan oli ollut pakoitettu naimaan tämän Steinfinnin käskystä peräti nuorena ja Steinfinn Torenpojan holhouksen alaisena. Ehkä hän oli koettanut riistäytyä irti avioliitosta, johon hänet oli määrätty lapsuudessa. Ne, jotka olivat voineet seurata hiukan heidän yhteiselämäänsä — heidän palvelijansa ja emännät, jotka olivat olleet talossa Ingunnin maatessa lapsivuoteessa — kertoivat mitä tiesivät. Olav kuului kyllä olevan tavallaan hyvä vaimolleen, mutta hän oli nyreä ja vähäpuheinen kotonaankin; saattoi kulua päiviä, ettei hän sanonut yhtään sanaa vaimolleenkaan. Ingunn ei näyttänyt milloinkaan iloiselta, eikä se ihme ollutkaan — eläessään tuon pökkelön rinnalla, alati sairaana, synnyttäen kuolleen lapsen toisensa perästä.

* * * * *

Eräänä päivänä tuli uusi pappi, sira Hallbjørn Hestvikeniin.

Hän oli jotakuinkin nuori mies, pitkä ja solakka, hyvin kaunis kasvoiltaan, mutta punatukkainen, ja hän oli ihmisten mielestä ylpeän näköinen. Hän oli joutunut epäsuosioon hyvin lyhyessä ajassa. Tuskin hän oli tullut seudulle, kun hän oli ruvennut riitelemään milloin kenenkin kanssa kirkon omaisuudesta, pappilan vuokramaan saatavista, vanhoista sopimuksista, joita sira Benedikt oli solminut talonpoikien kanssa, mutta joita uusi pappi väitti laittomiksi. Sekä Hovedøenin munkkiluostarilla että Nonneseterin nunnaluostarilla oli maita ja taloja pitäjässä, samoin monilla Oslon kirkoilla ja hurskailla laitoksilla. Näiden hoitajat olivat enimmäkseen ymmärtäväisiä ja hyväätarkoittavia miehiä, jotka elivät sovussa laaksolaisten kanssa: moni heistä oli ostanut itselleen viimeisen lepopaikan jostakin luostarista, ja kun joku Hovedøenin munkeista sattui itse tulemaan tiloilleen, kerääntyivät ihmiset pitkien matkojen takaa kuulemaan heidän toimittamaansa messua kappelissa. Sira Hallbjørn riitaantui nyt pian luostariväenkin kanssa. Sitä vastoin hän suosi erikoisesti erään uuden, äskettäin maahan perustetun munkkikunnan munkkeja: nämä kulkivat paljasjaloin, säkin- ja tuhanvärisiin kaapuihin puettuina, ja heidän erikoishyveitänsä tuli olla nöyryys, hiljaisuus ja tyytyväisyys — sanottiinpa, että noiden munkkien täytyi kerjätä jokapäiväinen leipänsäkin vaeltaessaan ympäri maata opettamassa köyhille ja rikkaille totista jumalanpelkoa; ja jos heille jäi jotakin tähteeksi pussiinsa iltamessun jälkeen, täytyi heidän jakaa se köyhille sekä alkaa vaelluksensa seuraavana aamuna yhtä köyhinä taas. Sira Hallbjørn ei itse ollut vähänkään nöyrä ja hiljainen, vaan ylpeä suvustaan — hänen tiedettiin olevan suurta sukua Valdresista — eikä hän ollut sopiva opettamaan rahvaalle jumalanpelkoa, sillä hän oli niin oppinut ja puhui niin mutkallisesti, ettei näillä ollut suurta hyötyä hänen puheestaan. Mutta hän ei tiennyt miten kiittää noita kerjäläismunkkeja, minoriitteja, joiksi he itseään nimittivät, ja hän oli ikään kuin heidän suojelijansa, antoi suuria lahjoja taloon, jota he rakensivat itselleen kaupunkiin ja kehotti seurakuntalaisiaan tekemään samoin. Mutta ihmiset huomasivat sen tapahtuvan siksi, että herttua suosi suuresti näitä uusia munkkeja, piispan ja useimpien kaupungin pappien ja oppineiden vastustaessa heitä ja pitäessä tuon munkkikunnan sääntöä vaarallisena ja epäviisaana. Ja he tiesivät senkin, että sira Hallbjørn oli lähetetty tänne siksi, että hän, joka syntyperänsä ja harvinaisen oppineisuutensa tähden näkyi aiotun kirkon korkeimpiin virkoihin, oli saanut vastaansa piispan ja koko Oslon tuomiokapitulin, koska hän oli niin ylpeä ja riitaa rakentavainen ja luuli tietävänsä ja ymmärtävänsä kaiken paremmin kuin kukaan muu. Mutta sen pahempaa he eivät voineet tehdä hänelle kuin karkottaa hänet tähän hyvään seurakuntaan — hänen vaelluksensa oli nuhteeton kaikessa muussa, hän oli ollut monet vuodet vieraissa maissa ja tunsi lain ja oikeuden pilkulleen, vanhimmista ajoista nykyhetkeen asti.

Hän tuli nyt Hestvikeniin kysyäkseen, mitä Olav tiesi lohikalastusoikeudesta Hudrheimin puoleiseen pieneen jokeen. Olav ei tiennyt paljon — talon, jolle tuo oikeus kuului, oli hänen isoisänsä myynyt vävylleen, ja sen jälkeen se oli jaettu ja joutunut moniin käsiin. Hän huomasi sira Hallbjørnin harmistuvan, kun hän ei tiennyt enemmän tuosta asiasta. Kuitenkin hän kysyi, papin istuessa ruoalla, voiko tämä selittää hänelle asian, joka painoi raskaasti hänen mieltään. "Se koskee poikiani", Olav sanoi.

Asia oli semmoinen, että hän oli kuullut lapsen, jonka isä siittää ollessaan henkipatto, olevan vailla lain ja oikeuden turvaa, vaikka sen äiti olisi maanpakolaisen aviovaimokin.

"Ei suinkaan", sanoi sira Hallbjørn heiluttaen kättään. "Sinulle on puhuttu sudenpennusta — siksi entiseen aikaan kutsuttiin maasta ajetun miehen lapsia. Tuo mies katsottiin siihen aikaan kuolleeksi mieheksi, ja hänen talonsa jaettiin ja vaimoa pidettiin leskenä; ja jos hän sitten sai armahduksen, täytyi hänen kosia uudestaan vaimoaan tämän sukulaisilta ja viettää uudet häät. Mutta eihän tuollainen tapa sovellu kristityssä maassa — siellä ei mikään synti eikä mikään laki voi rikkoa miehen ja naisen aviosidettä."

"Vaimoni sukulaiset eivät tunnustaneet lailliseksi avioliitoksi sitä, mitä välillämme oli ollut nuorina ollessamme", kertoi Olav. "Minä en saanut häntä hänen sukulaisiltaan ennen kuin Eirikin syntymän jälkeen."

"Ei sinun tarvitse huolehtia siitä nyt enää. Olipa poika syntynyt aviossa tai ei, on hänellä nyt täydet aviolapsen oikeudet, kun te olette naimisissa vaimosi sukulaisten luvalla; eikä kukaan voi riidellä sinun kanssasi siitä, onko avioliitto luvallinen."