"Onko siis varma", kysyi Olav, "ettei Audun voi koskaan ruveta vaatimaan Eirikin esikoisoikeutta?"
"On", sanoi pappi varmasti.
"Niin no, tahdoin vain saada selvän tästä asiasta."
"Sehän on luonnollista", sanoi sira Hallbjørn.
Ja Olav kiitti häntä tiedosta.
* * * * *
Äidin pysyessä sisällä Eirik alkoi puhua jostakin Tøtrabassasta. Ensin aikuiset luulivat hänen tarkoittavan sillä jotakin kerjäläiseukkoa — niitä kävi talossa tavallista enemmän nyt, kun heillä oli niin runsaasti ruokaa ja juomaa.
Niin, Tøtrabassalla oli reppu, sanoi Eirik. Mutta toisena päivänä hän sanoi Tøtrabassan käyneen talossa ja leikkineen hänen kanssaan riihen takana. Siellä oli pieni maakuoppa, jossa hänen oli tapana oleksia leikkikaluineen. Tøtrabassa oli pikku tyttö. Kukaan ei kiinnittänyt sen suurempaa huomiota asiaan, sillä kaikki olivat tottuneet kuulemaan Eirikin höpisevän niin paljon ihmeellistä.
Mutta jonkin ajan kuluttua hän alkoi kertoa yhä useammista leikkikumppaneista, joilla kaikilla oli hyvin merkilliset nimet: Tatragaura, Silvarp, Skolorm, Dølvandogg ja Kolmurna sininen — ja oli vaikea tietää, olivatko nämä miehiä vai naisia, aikuisia vai lapsia.
Nyt alkoi talon väki huolestua. Sattui vielä niin, että erään talon väki lähti miehissä kotoaan ja asumasijoiltaan pienintä lasta myöten ja asettui asumaan metsään; ei tiedetty, lähtivätkö he jotakin käräjäasiaa karkuun vai köyhyyskö heidät karkotti ihmisten ilmoilta, niin että he mieluummin oleksivat metsässä, ainakin kesäiseen aikaan, kuin joutuivat maasta pois. Juuri samoihin aikoihin Hestvikenistä katosi lihava lammas, jota oli pidetty kotinurmella; ja nyt miehet arvelivat noiden Eirikin ystävien olevan samanlaisia metsänkiertäjiä, jotka elivät parhaastaan varkaudella ja näpistelyllä. Pidettiin silmällä, kun Eirik leikki kuopassaan, tuliko hänen luokseen tuntemattomia lapsia tai aikuisia. Mutta kukaan ei nähnyt mitään. Ja lampaanraato nousi vedenpintaan eräänä päivänä — eläin oli suistunut alas vuorelta.